Isosiskon joulu (Isosiskon elämää 6) - Jouluspesiaali 2021

 Moi! 

Hyvää joulua, toivon kovasti, että juuri sinun joulusi meni hyvin <3 

Tämän postauksen aiheena on uusi Isosiskon elämää- tarina ja samalla jouluspesiaali. Toivon kovasti että tykkäät ja ennen kaikkea samaistut! 

-Tänään on jouluaatto! Siiri huokaisi iloisena haukotellen samalla. Hän makasi vielä sängyssään. Miksi pitäisi nousta ylös lämpimän peiton alta? Oli loma, ei mitään kiireitä. Lahjat avattaisiin illalla ja joulukalenterin ehtisi avata myöhemmin.

Ihana, juuri sopivasti unisena vietetty hetki katkesi äkkiä kuin veitsellä leikaten.

Jos tiedät Isosiskon elämää- tarinoiden idean, tiedät, mitä tapahtui. No, nyt saat lukea sen tekstinä.

Siirin pikkusisko, oranssihiuksinen, ärsyttävä Noora ryntäsi huoneeseen täysin pukeissa ja vetäisi Siirin peiton pois.

-Kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee...
-Mitä maailmassa sä teet?
-Herätän sut.
-En mä nukkunut! Milloin sä jo ehdit herätä?
-Kuudelta, tietenkin.

Kuudelta. Tietenkin. Miten niin tietenkin? Kuka heräsi jouluna kuudelta? Noora, totta kai, mutta kuka täysijärkinen ihminen siis? Ei kukaan. Ja siksi Siiriä ärsytti vielä vähän enemmän riehuva pikkusisko. 

-Voisitko ystävällisesti mennä pois täältä? Siiri kysyi kireällä äänensävyllä.
-Ei kun mä meen epäystävällisesti pois täältä, Noora totesi ja paukautti oven kiinni perässään.

Juuri tämän vuoksi Siiri katsoi kuin hullua jokaista, joka kutsui häntä näsäviisaaksi. Jos Siiri oli näsäviisas, mikäs Noora sitten oli?

Siiri nousi hitaasti ylös sängystään, puki jouluiset vaatteet päälle ja hiipi kohti alakertaa. Kello oli kahdeksan ja äiti nukkuisi vielä. Häntä ei sopinut herättää, etenkään jouluna.

-Siiri katso! Tonttu on tuonut lahjat! Nooran kirkas ääni kiljahti. Pikkusisko osoitti innoissaan yhdessä koristeltua tekokuusta, jonka alla lahjapaketit lepäsivät. Siiri hymähti. Juu, tonttuhan se varmasti oli. Pah. Noora uskoi vielä Joulupukkiin.

-Mä syön heti piparin. Otatko sä? Noora kuiskasi sitten ja vastausta odottamatta juoksi keittiöön. Siiri kipitti perässä. Olivathan piparit totta kai hyviä. Pitihän yksi maistaa.

-Mä otan tämän, Noora totesi ja nappasi kupista yhden piparkakun. Sen kuorrute ei ollut ihan vielä kuivunut, joten pipari jäi vähän kiinni muihin leivoksiin. Jaa, mitenkö koristelu ei ollut jo kuiva? Se oli Nooran koristelema. Ja Nooran koristelemat piparit… sanotaanko vaikka niin, että niissä oli riittävästi kuorrutetta. Niissä oli niin paljon kuorrutetta, että kerros oli melkein paksumpi kuin itse pipari. Ja usein vielä päälle ripoteltuna suunnilleen koko störsselipurkki.

Siiri otti varovasti itse koristelemansa piparin, siinä kun oli vähän hallitummin kuorutetta, ja istahti pöydän ääreen syömään. Nam, pipari oli niin hyvää! Ei ihme, Siirihän ne oli mumminsa kanssa leiponut. Onneksi, koska Nooran leipoessa pipareita ei taikinaa jäänyt jäljelle yhtään itse leivoksiin. 

Jostain kuului kovaa melua. Vähän aikaa ihmeteltyään Siiri kuuli tutut sanat: Petteri Punakuono, oli poro nimeltään, ollut ei loiste huono, Petterimme nenänpään…

Ja ääni ei ollut Nooran, vaan jonkun vieraan naislaulajan. Se hölmö oli laittanut radion päälle!

-Noora, Siiri sihahti kovaa.
Ei vastausta, vain radion volyymin suurenemista.
-Noora, sammuta se heti! Siiri sanoi niin kovaa kuin pystyi huutamatta. Voi aargh! Nyt Noora herättäisi koko talon. Ei sillä, että siellä ketään muuta nukkuvaa olisi kuin äiti, mutta varmasti kuolleet hämähäkit seinien sisällä kääntäisivät kylkeään.

Joku hiippaili olohuoneesta keittiöön tonttulakki päässään.
-Minä olen tonttu, kuului naurua pidättelevä ääni.

Kyllä, kyllä. Noora oli yhtäkkiä muuttunut tontuksi, ihan vain sillä tavalla huomaamatta. Nooran yöpuku kyllä edelleen päällä, ja tonttulakissa oli havaittavissa irti lähtenyt tupsu, mutta tonttuhan se silti oli. Kas kun ei Petteri Punakuonoa ollut mukana. Pitäisikö kysyä Joulupukin ikää, kun kerran tonttu oli kyläilemässä? Mutta mihinköhän Noora sitten oli hävinnyt? Ei kun ohhoh, tonttulakki tipahtikin pois ja kukas muukaan sieltä paljastui kuin Noora. Mites siinä niin kävi?

Siiri pyöritteli silmiään ja asteli sammuttamaan pauhaavan radion.

-Mitäköhän tuolla paketissa on? Noora katseli lahjapaketteja kiinnostuneena.
-Mitäs iloa siitä sitten olisi, jos tietäisit? Siiri tuhahti.
-Sä olet tylsä, Noora vastasi vakavalla naamalla. Hänen ilmeensä nauratti Siiriä.
-Nytkö sä sen vasta huomasit? Oletko muuten huomannut sellaista, että olet hyvin ärsyttävä?
-En, mutta sun kannattaisi hankkia silmälasit, koska luulet niin.
-Voisin hankkiakin, mutta havaitsen asian myös muilla aisteilla. Kuulostat ärsyttävälle ja kun paukautat oven kiinni, lattia tuntuu tärisevän ärsyttävästi. Tuoksut myös hiukan ärsyttävälle.
-Samat sanat sulle, senkin… ärsyttävä!

Hah hah. Senkin ärsyttävä, maailman paras solvaus. Siiri kikatti. Häntä nauratti aina samalla tavalla menevät keskustelut; Siiri sanoi jotain, Noora yritti vastata nenäkkäästi, Siiri keksi oikeasti hyvän vastaiskun ja lausui sen ja lopuksi Noora suuttui, koskei itse keksinyt yhtä hyvää sutkautusta.

Portaista kuului töminää. Äiti oli herännyt ja asteli kohti alakertaa.
-Hyvää joulua, tytöt! hän toivotti.
-Milloin me saadaan avata lahjat? Noora tivasi heti toivottamatta edes hyvää joulua. Todella ärsyttävää! Aivan kuin koko joulun idea olisi lahjat. Ei – ei todellakaan. Tai siis, totta kai nekin olivat kivoja!
-Illalla, äiti vastasi välittömästi. Siiri oli oppinut jo aikoja sitten, että siitä asiasta oli turha väittää vatsaan. Lahjat avattiin aina illalla ja piste. Noora ei sitä ollut vielä tajunnut, mikä oli usein joulun ärsyttävin asia. Eihän kukaan selviä täysjärkisenä talossa, jossa eräs mankuu koko ajan lahjoja!

Siiri oli piirtämässä saarekkeen ääressä. Piiroksesta tulisi jouluinen, ja siinä esiintyi Petteri Punakuono. -Hei, mäkin piirrän! Noora huudahti ja ryntäsi saarekkeen ääreen. Siiri huokaisi jo valmiiksi. Jostain kumman syystä vierekkäin piirtäminen pikkusiskon kanssa ei aina ollut se maailman paras vaihtoehto. Kuten ei nytkään.

-Saanko mä lainata sinistä kynää?
-Et.
-Miksen?
-Sun pitää värittää kokonainen taivas, ja tää on ohutkärkinen pieniin yksityiskohtiin tarkoitettu tussi.
-Kyllä mä sillä osaan värittää!
-Et kuitenkaan saa.

Siiri yritti aina lausua ei-vastauksen selkeästi ja rauhallisesti, ehkäpä sisko silloin uskoisi. Joskus harvoin se toimikin, mutta ei mitenkään hirvittävän usein. Nyt se, yllättävää kyllä, toimi ja Noora jatkoi taivaan värittämistä omalla keltaisella puuvärillään. Siis - keltaisella? Mitä?

-Tämä on valoisa taivas, typerys.

Jaa. No totta kai. Mites muutenkaan?

Siiri päätti olla välittämättä siskonsa keltaisesta taivaasta ja nousi saarekkeen äärestä pois. Hän juoksi olohuoneeseen ja nappasi tonttulakin sohvapöydältä. Heidän perheellään oli juuri sopivasti kolme tonttulakkia; perinteinen punainen jossa kulkunen päässä äidille, Nooralle pelkkä punainen lakki josta on lähtenyt valkoinen tupsu irti ja Siirille valkoinen lakki. Valkoisesta tonttulakista oli ollut pitkä kiistely, mutta lopulta se oli päätynyt Siirille Nooran saadessa poron sarvet.

-Laulakaapas jokin joululaulu, tytöt! äiti huhuili keittiöstä. Siiri päätti ottaa asian tosissaan ja alkoi laulaa.
-Joulupuu on rakennettu, joulu on jo ovella. Namusia ripustettu, ompi kuusen oksilla…

Laulamisen keskeytti Nooran kajahtava ääni.

-Ei noin! Kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee, talven valkohiutaleet, ne ilmaan leijailee. Rekehen, rekehen, käymme matkamaan, lumi valkovaljasten, se laulaa lauluaan!

Mikä oli? Ilmaan leijailee? Lumi valkovaljasten?

No, mikäpä siinä.

Siiri yhtyi kuoroon ja pian siskokset lauloivat kuorossa Nooran versiota tästä tutusta joululaulusta.

 

Hyvää myöhäistä joulua, kaikki ihanat lukijat!

Täältä löydät lisätietoa Noorasta ja täältä Siiristä