Verhon takainen maailma #1

Yläpuolella olevasta kuvasta sain oikeastaan inspiraation tähän tarinaan :)

 Moi! Nyt pääsemmekin harvinaisen postauksen pariin. Nimittäin... Annin tarinablogissa alkaa nyt ihka oikea jatkotarina! Niitä kun ei ole oikein täällä näkynyt... 😅 Tämä jatkotarina kertoo Helinä-nimisestä tytöstä, jonka turvapaikka on ikkunalauta. Helinä on itsekseen viihtyvä ja pitää lukemisesta ja kirjoittamisesta. Ensimmäinen osa (eli tämä) on nyt vähän lyhyempi, sillä se on vähän kuin sellainen esittely. Tarina on minä-kertojalla kirjoitettu, koska niinhän melkein kaikki tekstini ovat... Upeasta tarinan nimestä, Verhon takainen maailma, saatte kiittää ihanaa Kastehelmeä <3 Toivottavasti tykkäät!

Katselen ikkunan lasia pitkin valuvia vesipisaroita. Ne lähtevät valumaan ikkunan yläosasta ja laskeutuvat lopulta jonnekin alas. Joku voisi ajatella pisaroiden oleva luonnon kyyneliä, mutta minä en ajattele niin. Luonto ei ole surullinen, kun sataa. Sade on tärkeää kukille, puille ja nurmikolle. Ilman sadetta ei olisi tätä maailmaakaan.

Tihrustan vielä hetken ikkunasta ulkona näkyvää luontoa, mutta palautan sitten katseeni lukemaani kirjaan. Kirja lepää sylissäni ja kutsuu uppoutumaan seikkailuihinsa, kiinnostumaan jännittävistä juonenkäänteistä. En vastusta sen vetovoimaa vaan hyppään heti kirjan maailmaan.

Seuraavan kerran nostan katseeni kirjasta tunnin parin päästä, kun olen saanut sen luettua. Asetan paksun kirjan eteeni ikkunalaudalle ja vedän jalkojani lähemmäksi itseäni, jotta mahdun paremmin istumaan. Sade on laantunut vähän, mutta muutamat pisarat valuvat silti edelleen pitkin vedestä sumentunutta ikkunalasia.

Pudottaudun vastahakoisena alas ikkunalaudalta ja työnnän oranssinruskean verhon pois edestäni. Huoneeni kirkas, valkoinen valo osuu heti silmiini ja saa minut varjostamaan katsettani kämmenellä. Huoneeni ei ole pieni eikä suuri, mutta eipä sen koolla minulle olekaan mitään merkitystä. Vietän vapaa-aikani ikkunalaudalla istuen ja haaveillen.

Niinpä, ikkunalaudalla. Leveällä, mutta pituudeltaan harmillisen lyhyellä ikkunalaudalla. Olen levittänyt sen päälle pehmeän villapeiton ja asettanut lempikirjani, kirjoitusvihkoni sekä ainokaisen kynäni peiton päälle. Ikkunasta on ihanat näkymät etupihallemme ja etupihan jälkeen pellolle, jonka keskellä on pieni metsikkö. Olen katsellut ikkunasta niin pitkään, että vaikka silmäni olisivat kiinni, osaisin kertoa, missä mikäkin on. Siltikään näkymään ei ehdi kyllästyä – siellä on aina jotakin kiinnostavaa. Kerran näin vilaukselta pellolla hyppivän ilveksen. Se oli upeinta, mitä olen koskaan nähnyt.

Tartun ovenkahvaan ja vedän sen auki.

Syötyäni ruuan palaan huoneeseeni, raotan verhoa ja hyppään ikkunalaudalle istumaan. Nappaan kirjoitusvihkoni peiton päältä ja avaan sen sattumanvaraiselta sivulta. Pieni hymynkare nousee huulilleni lukiessani sivulta löytyvää kirjoitusta. Käsialastani saa juuri ja juuri selvää, niin huonoa se on. Vaikka teksti onkin kirjoitettu noin vuosi sitten, olen vieläkin tismalleen samaa mieltä.

Joskus sitä tulee ajatelleeksi, että hyvä kirja herättää tunteita. Jos naurat tai itket lukiessasi, tunnet iloa tai surua, kirjan kirjoittaja on onnistunut. Sanoilla on suuri voima. Vaikka ne ovat vain sanoja, kirjaimin kirjoitettua tekstiä, niillä voi tuottaa jollekin toiselle iloa, surua, kaipausta, onnellisuutta. Hyvä kirjoittaja osaa käyttää sanoja niin, että ne tuntuvat.

Selaan vihkoa eteenpäin ja melkein loppuun kuluneella kuulakärkikynällä kirjoitetut sanat vilisevät silmissäni. Olen lopulta uudella, tyhjällä sivulla, jolle voin kirjoittaa mitä tahdon.

Katson ulos ikkunasta ideaa runoon hakien. Punaisen ja oranssin väreissä loistavat lehdet irtoilevat tuulen voimasta oksista ja leijailevat hitaasti maahan. Maassa ne muodostavat vihreän nurmen päälle oranssin lehtipeitteen, jota ihmiset sitten haravoivat kiireesti pois. Miksi he oikeastaan tekevät niin? Eikö olisi kaunis ajatus antaa kohta kuolevien lehtien toteuttaa rauhassa viimeinen tarkoituksensa, nurmikon muuttaminen värikkääksi ja syksyisäksi?

Tartun kynääni ja kirjoitan ensimmäiset sanat vihkoon. Kynä lentää paperilla edes takaisin ja muodostaa sanoja, lauseita, ja kohta kohta kokonaisen tekstin. Kun runo on valmis, luen sen läpi muutaman kerran ja kirjaan sitten päivämäärän sivun alalaitaan.

Asetan kynän ja vihon takaisin paikolleen. Vilkaisen nopeasti, onko kirjapinossani lukemattomia kirjoja. Ei. Onneksi huomenna koululle tulee kirjastoauto, voin lainata pari kirjaa lisää. Viimeksi lainaamani on jo luettu monen monta kertaa, ja kaipaan jo uusia tarinoita. Olen juuri hypähtämässä alas ikkunalaudalta etsimään kaapin perältä vanhaa Muumi-kirjaa, kun kuulen huoneeni oven käyvän. Miksi joku tulisi huoneeseeni?

-Helinä, oletko sinä täällä?

Olen täysin hiljaa. En juuri nyt jaksa kuunnella mitään äidin valitusta. Haluaisin olla rauhassa.

-No eipä tietenkään ole. Eräs lukittautuu aina huoneeseensa eikä koskaan ole perheensä kanssa. Aivan kuin eläisi jossain omissa maailmoissaan. Se tyttö ei ymmärrä omia etujaan, ei sitten ollenkaan, kuulen äidin tiuskivan itsekseen.

Yritän kestää murtumatta, mutta en vain voi. Kyyneleet alkavat painaa silmäluomien takana. En jaksa pidätellä niitä. Ensimmäiset kyyneleet valuvat poskilleni hitaasti. Ne virtaavat vuolaana kuin joki, mutta täysin äänettöminä. Äidillä ei ole mitään tietoa, että kuulen kaiken. Ajatteleeko hän oikeasti noin, vai onko hänellä vain huono päivä?

-Kirjoittaa ja lukee ja kirjoittaa ja lukee, mutta eipä sitten muuta teekään. Runon töherryksillä ei noin vain itseään elätetä!

Kuulen oven paukahtavan kiinni. Puristan tiukasti polviani ja nyyhkytän edelleen. Kyyneleet valuvat silmistäni niin kauan, että olen rauhoittunut. Ikkunalaudalla lepäävä villapeitto tuntuu pehmeältä ja rauhoittavalta. Se lämmittää kyyneleistä kastuneita jalkojani ja saa minut lopulta nukahtamaan.