Verhon takainen maailma #3

 Moi! Uusi osa Verhon takaiseen maailmaan on täällä, ihanaa :) Toivottavasti pidät! Voit lukea ensimmäisen osan tästä ja toisen osan tästä. 

Välitunnin alkua merkitsevät kellot soivat peittäen alleen kaiken muun hälinän. Olen yleensäkin innoissani kuullessani niiden äänen, mutta nyt olen aivan erityisen innoissani – kirjastoauto pysähtyy koululle aina perjantaisin, ja nyt on perjantai!

Kävelen käytävään ja vedän nopeasti takin, kengät sekä oranssin tupsupipon päälleni. Kuljen muiden perässä ulko-ovesta pihalle ja näen heti tutun kirjastoauton seisovan koulun porteilla. Lähden hyppelehtimään sitä kohti iloisena.

-Hei, Helinä, tuletko leikkimään peiliä? joku luokkamme tyttö huikkaa perääni.
-En nyt ehdi, pitää käydä kirjastoautossa. Voin kyllä tulla vaikka maanantaina.

Pyörittelen silmiä itsekseni. Tietenkin juuri silloin, kun joku keksii pyytää minua mukaan johonkin peliin, en voikaan tulla. Vaikkapa eilen olisin mennyt ilomielin, mutta jouduinkin kyyhöttämään yksin aidan luona, kun kukaan ei huomannut minua enkä uskaltanut kysyä itse, pääsenkö mukaan. En anna tämän kuitenkaan pilata innostustani, vaan juoksen kirjastoauton luokse ja nousen tottuneesti ovesta sisään.

Autossa ei ole ketään muuta kuin yksinäinen työntekijä, joka istuu tylsistyneen näköisenä pienen pöydän takana odottamassa lainaajia. Niitä ei, ikävä kyllä, minun lisäkseni ole todennäköisesti tulossa. Ei kukaan muu käy kirjastoautossa, kylän oikeassa kirjastossa on kuulemma paljon paremmat kirjat.

Kävelen pienen kirjastoauton perälle, jossa olevilta hyllyiltä löytyvät kaikki nuortenkirjat. Luen kirjojen selkämyksiä hitaasti läpi ja mietin, mitkä vaikuttavat kiinnostavilta. Lopulta nappaan pari kirjaa käteeni, luen niiden takakannet ja hymyilen tyytyväisenä. Ainakin jotain luettavaa viikonlopuksi! Olisikohan täällä Runotytön toista osaa?

Astun ulos autosta puristaen isoa kirjapinoa tiukasti sylissäni. Se tuntuu mukavan painavalta. Painosta tiedän, että kirjoissa on sopivasti lukemista. En malta odottaa kotiin asti, joten avaan jo koulun pihalla kiinnostavimman kirjan ja alan lukemaan sitä.

Juuri, kun viimeinen tunti on loppumassa, opettaja pysäyttää ovea kohti ryntäävät oppilaat:
-Hei, odottakaapas hetki!
Käännyn muun luokan mukana katsomaan opettajaa.
-Rehtori pyysi minua kertomaan koulumme järjestämästä kilpailusta. Se on kirjoituskilpailu, jossa minä ja muut opettajat toimivat tuomareina. Kiinnostaako?
Kuulen tuhahduksia ja masentuneita huokauksia. Silmäni kirkastuvat. Kirjoituskilpailu?
-Sen aiheena on vuodenajat. Voitte osallistua millä tahansa tekstillä – runolla, novellilla, proosarunolla, ihan lyhyellä tekstinpätkälläkin. Mitä ikinä keksittekään! Voittaja saa kirjapalkinnon, opettaja hymyilee ja yrittää selvästikin saada luokan innostumaan. Minua hänen ei ainakaan tarvitse palkinnoilla innostaa. Aivan mahtava tilaisuus!

Poistuessani luokasta olen melkein törmätä luokkamme ärsyttävimpään tyttöön, Alisaan.
-Aiot varmaan osallistua, vai? hän kysyy ivallisesti.
-Kyllä, niin aion, vastaan nopeasti. En jaksa välittää Alisan merkitsevistä silmien pyörityksistä pätkän vertaa. Minulla on tärkeämpääkin mietittävää.

Onneksi meille ei ole kovin pitkä matka koulusta, sillä ajatukseni ovat täysin kirjoittamisessa. Jäisin varmasti auton alle, jos kotitie ei olisi niin lähellä. Nousen pienen mäen ylös ja olen juuri avaamassa ulko-ovea, kun se paukautetaan sisältä päin auki melkein kasvojani päin.
-Helinä, juuri sinulle minulla olikin asiaa! Aamu tervehtii ja ohjaa minua astumaan sisälle.  
-Äidillesi tuli juuri Wilma-viesti, jonka mukaan koulussanne järjestetään kirjoituskilpailu! Kai aiot osallistua? Voitat sen mennen tullen, Aamu puhelee innostuneena.

Nyökäytän päätäni. Totta kai osallistun. Minun pitäisi vain keksiä, minkälaisen runon kirjoitan. Sehän nyt on sanomattakin selvää, että kirjoitan runon. Aamu nyökkää takaisin hymyillen ja kävelee sitten keittiöön.

Riisun ulkovaatteeni, jätän reppuni naulakkoon ja ryntään huoneeseeni. En jaksa pedata sänkyä, vaan hyppään suoraan ikkunalaudalle. Tartun vihkoon ja kynään ja alan miettimään.

Vuodenajat… kirjoittaisinko vain yhdestä vuodenajasta, vai kaikista?

Syksystä saisi niin paljon runoja. Kaikki ne eri väriset lehdet, virkistävät sateet, syksyssä on paljon ihania asioita. Se onkin lempivuodenaikani, vaikkei sitä kovin moni ymmärräkään. Talvi taas on niin kaunis! Lumihiutaleet, äärettömiin jatkuva valkeus, lumet puiden oksien päällä…

Jään tuijottamaan jonnekin kaukaisuuteen, kunnes parin minuutin päästä havahdun taas mietteistäni. Et saa koskaan kirjoitettua mitään, jos vain mietit mitä kirjoittaisit, sätin itseäni ajatuksissani.

Pian olen jo täysin tietoinen siitä, mitä aion kirjoittaa. Lyhyt, mutta ajattelemaan saava runo linnuista, sodista ja rauhasta. Kyllähän se sinänsä kertoo vuodenajoista – linnut liitetään usein kevääseen. Opettajanikin aina sanoo, että tehtävänannon pieni mukaileminen osoittaa luovaa ajattelukykyä. Olenko minä nyt sitten luova?

Alan hitaasti kirjoittamaan ensimmäisiä sanoja paperille. Ne eivät kuulosta hyvältä, joten yliviivaan ne ja yritän keksiä uusia sanoja. Tahdon tehdä tästä runosta mahdollisimman hyvän. Niin hyvän, että sillä on mahdollisuuksia voittaa. Osallistuminen ja itse kirjoittaminen ovat totta kai tärkeämpiä kuin kilpailu, mutta olisi ihana saada edes jokin varmistus siitä, että olen oikeasti hyvä kirjoittamaan. Aamu voi sanoa niin vain ollakseen ystävällinen. Ei sitä voi koskaan tietää.

Kuluu puoli tuntia, ehkä tuntikin, ja useampi sivu vihkoa täyttyy yliviivatusta tekstistä. Uusimmalla sivulla kuitenkin loistelee paras runo, jonka olen koskaan kirjoittanut. Olen niin innoissani, että minun on pakko tiputtautua ikkunalaudalta huoneeni lattialle hyppimään.

Ovi avautuu ja lopetan hyppelemisen heti paikalla. Onkohan se äiti?
-Mitä sinä täällä riehut? Aamu kysyy äreän oloisena, mutta hänen silmistään näen, ettei häntä oikeasti ärsytä.
-Kirjoitin äsken sen osallistumisen, vastaan hiljaa. Tuntuu edelleen hieman omituiselta puhua Aamulle kirjoittamisesta. Enhän ole koskaan jutellut siitä kenenkään kanssa.
-Saisinko mahdollisesti lukea sen?
Astun ikkunalaudan luokse ja yritän olla välittämättä pienestä, sisintäni kaihertavasta pelon tunteesta. Mitä jos Aamu ei pidä runosta? Mitä jos se on oikeasti aivan huono ja joudun kirjoittamaan sen uudelleen? Tartun vihkooni ja ojennan sen kummitädilleni. Hän selaa vihkoa, hymähtää hymyillen yliviivattujen sivujen kohdalla ja löytää lopulta uusimman runon.

Kuluu pieni hetki, ehkä vähän yli kymmenen sekuntia, mutta se tuntuu pitkältä. Todella, todella pitkältä. Lopulta Aamu ojentaa vihon minulle takaisin. Puristan sitä jännittyneenä.

-Voi Helinä, se oli aivan upea! Sinulla on selvästikin paljon hyviä ajatuksia, vaikka oletkin noin nuori. Jokainen sana tuossa runossa oli aivan totta. Olen varma, että se tekee suuren vaikutuksen opettajiinne. Pidin eniten sen lopusta, siinä on jotain niin lohdullista, Aamu puhuu niin innoissaan ja nopeasti, etten meinaa saada selvää, mutta se ei haittaa.

Hän pitää runostani. Oikeasti. Siinä on jotain taianomaista.

Olen kopioinut runon valmiiksi äitini kannettavalle tietokoneelle, jota hän antoi minun käyttää. Siirryn tärisevin käsin koulumme nettisivuille, avaan osallistumislomakkeen ja kirjoitan siihen nimeni sekä luokka-asteeni. Sitten sijoitan runon lomakkeeseen.

Se on siinä.

Luen runon hermostuneena läpi vielä pari kertaa. Se on hyvä, kaikki on hyvin, usko jo, yritän rauhoitella itseäni. Lopulta saan hengitykseni tasaantumaan ja painan päättäväisenä lähetä-painiketta.