Pimennys

 Moi! Miksen enää osaa kirjoittaa oikeita tarinoita? Kaikista tulee vain lyhyitä pätkiä... 😅 No, tämäkin on sellainen. Idean sain, kun keksimme mummoni ja siskoni kanssa tarinaa sana kerrallaan, ja tarinasta tuli vähän tämän tyyppinen, paljon lyhyempänä vain. Toivottavasti tykkäät, ja kerrothan kommenteissa mielipiteesi, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen! 💙


Se oli niitä keskikesän lämpimiä, ihania iltoja. Aurinko paistoi oranssinvaaleanpunaisella taivaalla, vaikka oli jo myöhä. Ei Suomen juhannusöitä turhaan kutsuta öittömiksi öiksi.

Edessämme roihuavan kokon liekit loimusivat ja ilma väreili lämmöstä. Teki mieli vain nauraa ilosta, hihkua riemusta, huutaa koko maailmalle, kuinka hyvä juuri siinä oli olla. Kylän yhteisen juhannuskokon reunalla viisivuotiaan, pulleaposkisen, hymyilevän serkkuni ja yli 80-vuotiaan mutta silti vetreän mummini välissä turvassa. Serkku yritti heittää maassa lepäävää koivunlehteä kokkoon palamaan, mutta lehti otti tuulen alleen ja leijaili hitaasti pois.

Katselin kokon lepattavia, oranssinpunaisia liekkejä unelmoiden kaikista niistä suurista, ehkä jopa mahdottomista unelmistani, jotka juuri sillä hetkellä tuntuivat niin mahdollisilta. Ilmassa oli jotakin taianomaista ihanuutta ja turvallisuutta. Kaikki oli hyvin.

Juuri silloin se tapahtui.

Oli kuin joku olisi painanut maailman suurta valokatkaisinta. Pimeys laskeutui päällemme. Missään ei näkynyt yhtäkään valonpilkahdusta, ei pientäkään kokon vielä hohkaavaa kipinää. Yritin tunnustella kädelläni, olivatko muut yhä siinä. Tunsin mummoni karhean kämmenselän ja serkkuni pehmeät hiukset.

Kukaan ei sanonut mitään. Istuimme täydessä pimeydessä ja hiljaisuudessa. Emme nähneet mitään, mitään muuta kuin pimeyttä. Yksikään tähti ei loistanut taivaalla, aurinkokin oli kuin sammunut. Kaikki valo oli viety maailmasta. Ei ollut enää kuin pimeys. Tumma, kaiken näkyvän alleen peittävä pimeys.

Lopulta minun oli pakko nousta seisomaan. En voinut enää vain istua, istua ja odottaa, palaisivatko valot vielä. Mummi tarttui minua kädestä. ”Älä kävele eteenpäin, kokko voi vielä palaa”, hän sanoi värisevällä, pelokkaan ihmisen äänellä. Nyökkäsin ennen kuin tajusin, ettei mummi näkisi sitä. Kukaan ei näkisi sitä. Kukaan ei näkisi minua. Enkä minä näkisi ketään.

Kurkkua alkoi kuristaa huolesta. Näkisinkö enää koskaan vanhempiani, mummiani, ystäviäni? Olinko menettänyt kaikkien läheisteni kasvot? Kaiken kauniin ja ihanan?

”Mitä tapahtui?” kuulin lopulta äitini vapisevan äänen. Se oli hiljainen, mutta kaikki kuulivat sen, koska mitään muutakaan ääntä ei ollut peittämään sitä.
”Onko se auringonpimeytys?” kysyi serkkuni, Timi, hennolla lapsenäänellään. Olisin ehkä voinut naurahtaa, naurahtaa sille, ettei se ole pimeytys vaan pimennys, mutta kurkustani ei kuulunut äänen häivääkään.
”Voisihan se olla”, mutisi joku, kai enoni.
”Mutta emme me näe kokkoakaan. Se ei pimenny auringonpimennyksessä.” mummi sanoi vierelläni. Nappasin Timin tiukasti syliini, ettei hän lähtisi vaeltelemaan minnekään. Emme löytäisi häntä mitenkään tästä pimennetystä maailmasta. Emme löytäisi myöskään kotiamme. Tai yhtään mitään muutakaan. Kyynelkarpalo putosi hiljaa poskelleni.

Me kaikki odotimme. Odotimme ja odotimme. Istuimme hiljaa paikoillamme, varmasti murheen murtamat ja huolestuneet ilmeet kasvoillamme, vaikken niitä nähnytkään.
”Onko kenellekään puhelinta?” kysyi se samainen enoni hiljaa. Havahduin ja kaivoin vaivalloisesti puhelimeni taskusta. Käynnistin sen, mutta näytön valo ei syttynyt. En voinut näpytellä pääsykoodia, koska en nähnyt numeroita.
”Senkään valo ei toimi”, kuiskasin.
”Maailma on pimentynyt”, mummi kuiskasi. Kuiskaus oli niin hento, pieni ääni etten melkein kuullut sitä.
”Luulin, ettei se oikeasti tapahdu”, äitini sanoi hiljaa.
”Meidän olisi pitänyt uskoa”, huokaisi tätini. Huokaus oli vain kevyt henkäys, kuin perhosen siipien kahahdus.

Äkkiä kuulin yläpuoleltamme äänen. Se oli vahva, matala ääni. Ja se puhui. 
"Pimeys on laskeutunut maailmaan."

Kommentit

  1. Mulle tuli tosi paha olo näiden henkilöiden puolesta :( Ihan kauheeta, tosi pelottava ja surullinen tarina, mut kuvailu oli ihanaa ja tarina oikeesti aivan todella hyvä! Pääsi heti mun suosikkien joukkoon sun teksteistä 💙

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja hei, keksi mulle!! :D

      Poista
    2. No mutta hei, ihanaa että tää herätti tunteita :) <3 En oikeastaan edes yrittänyt tehdä tästä kovin surullista... Kiitos kuitenkin todella paljon ihana <3 <3

      Poista
    3. Ja mun koneella ei saa emojeita, joten keksiä ei nyt tule :D

      Poista
  2. Oikeasti, mä rakastin tätä, tunnelma ja kaikki... Mut loppu kyllä vähän latisti tunnelman. Tää vaikutti aluksi vähän mystiseltä kauhulta (mistä mä revin nää nimitykset, sitä ei kukaan tiedä :D), mut loppu lähtikin sitten enemmän sci-fin tai fantasian puolelle. Mut jos lopettaa lukemisen ennen tota viimeistä kappaletta, säikky ja odottavainen tunnelma säilyy, joten aivan ehdottomasti plussan puolelle jää! 💙

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Olivia, sä olet niin taitava kirjoittamaan kommentteja! Mä hieman muutin tuota loppua, koska alun perinkään se ei ollut omasta mielestäni hyvä. Kiitos paljon, ihanaa että pidit :) <3

      Poista
  3. Ups, nimi jäi, mä täällä siis pohdiskelemassa :D

    VastaaPoista
  4. Hienosti toteutettu jännittävä tunnelma lyhyeen tekstiin. :)

    VastaaPoista
  5. Ei tää musta oo lyhyt. Mutta hyvä on!❤️ Kuvittelen ton lopun äänen suurena, ihmismäisenä kotkana:D Joo, en tiedä mitä selitän. En nyt oo oikein kommenttien kirjoitus-tuulella. Pidin!!❤️❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva ettei tämä ollut liian lyhyt ja kiitos paljon! <3 Suuri, ihmismäinen kotka...? No, okei, kaikilla mielipiteensä :D

      Poista

Lähetä kommentti

Ihanaa, jos kommentoit, mä arvostan sitä tosi paljon 💙