Pimennys
Moi! Miksen enää osaa kirjoittaa oikeita tarinoita? Kaikista tulee vain lyhyitä pätkiä... 😅 No, tämäkin on sellainen. Idean sain, kun keksimme mummoni ja siskoni kanssa tarinaa sana kerrallaan, ja tarinasta tuli vähän tämän tyyppinen, paljon lyhyempänä vain. Toivottavasti tykkäät, ja kerrothan kommenteissa mielipiteesi, oli se sitten positiivinen tai negatiivinen! 💙
Se oli niitä keskikesän lämpimiä, ihania iltoja. Aurinko paistoi oranssinvaaleanpunaisella taivaalla, vaikka oli jo myöhä. Ei Suomen juhannusöitä turhaan kutsuta öittömiksi öiksi.
Edessämme roihuavan kokon liekit loimusivat ja ilma väreili lämmöstä.
Teki mieli vain nauraa ilosta, hihkua riemusta, huutaa koko maailmalle, kuinka
hyvä juuri siinä oli olla. Kylän yhteisen juhannuskokon reunalla viisivuotiaan,
pulleaposkisen, hymyilevän serkkuni ja yli 80-vuotiaan mutta silti vetreän mummini
välissä turvassa. Serkku yritti heittää maassa lepäävää koivunlehteä kokkoon
palamaan, mutta lehti otti tuulen alleen ja leijaili hitaasti pois.
Katselin kokon lepattavia, oranssinpunaisia liekkejä unelmoiden
kaikista niistä suurista, ehkä jopa mahdottomista unelmistani, jotka juuri
sillä hetkellä tuntuivat niin mahdollisilta. Ilmassa oli jotakin taianomaista
ihanuutta ja turvallisuutta. Kaikki oli hyvin.
Juuri silloin se tapahtui.
Oli kuin joku olisi painanut maailman suurta valokatkaisinta.
Pimeys laskeutui päällemme. Missään ei näkynyt yhtäkään valonpilkahdusta, ei
pientäkään kokon vielä hohkaavaa kipinää. Yritin tunnustella kädelläni, olivatko
muut yhä siinä. Tunsin mummoni karhean kämmenselän ja serkkuni pehmeät hiukset.
Kukaan ei sanonut mitään. Istuimme täydessä pimeydessä ja
hiljaisuudessa. Emme nähneet mitään, mitään muuta kuin pimeyttä. Yksikään tähti
ei loistanut taivaalla, aurinkokin oli kuin sammunut. Kaikki valo oli viety
maailmasta. Ei ollut enää kuin pimeys. Tumma, kaiken näkyvän alleen peittävä
pimeys.
Lopulta minun oli pakko nousta seisomaan. En voinut enää
vain istua, istua ja odottaa, palaisivatko valot vielä. Mummi tarttui minua kädestä.
”Älä kävele eteenpäin, kokko voi vielä palaa”, hän sanoi värisevällä, pelokkaan
ihmisen äänellä. Nyökkäsin ennen kuin tajusin, ettei mummi näkisi sitä. Kukaan
ei näkisi sitä. Kukaan ei näkisi minua. Enkä minä näkisi ketään.
Kurkkua alkoi kuristaa huolesta. Näkisinkö enää koskaan
vanhempiani, mummiani, ystäviäni? Olinko menettänyt kaikkien läheisteni kasvot?
Kaiken kauniin ja ihanan?
”Mitä tapahtui?” kuulin lopulta äitini vapisevan äänen. Se
oli hiljainen, mutta kaikki kuulivat sen, koska mitään muutakaan ääntä ei ollut
peittämään sitä.
”Onko se auringonpimeytys?” kysyi serkkuni, Timi, hennolla lapsenäänellään. Olisin
ehkä voinut naurahtaa, naurahtaa sille, ettei se ole pimeytys vaan pimennys,
mutta kurkustani ei kuulunut äänen häivääkään.
”Voisihan se olla”, mutisi joku, kai enoni.
”Mutta emme me näe kokkoakaan. Se ei pimenny auringonpimennyksessä.” mummi sanoi
vierelläni. Nappasin Timin tiukasti syliini, ettei hän lähtisi vaeltelemaan
minnekään. Emme löytäisi häntä mitenkään tästä pimennetystä maailmasta. Emme
löytäisi myöskään kotiamme. Tai yhtään mitään muutakaan. Kyynelkarpalo putosi
hiljaa poskelleni.
Me kaikki odotimme. Odotimme ja odotimme. Istuimme hiljaa
paikoillamme, varmasti murheen murtamat ja huolestuneet ilmeet kasvoillamme,
vaikken niitä nähnytkään.
”Onko kenellekään puhelinta?” kysyi se samainen enoni hiljaa. Havahduin ja
kaivoin vaivalloisesti puhelimeni taskusta. Käynnistin sen, mutta näytön valo
ei syttynyt. En voinut näpytellä pääsykoodia, koska en nähnyt numeroita.
”Senkään valo ei toimi”, kuiskasin.
”Maailma on pimentynyt”, mummi kuiskasi. Kuiskaus oli niin hento, pieni ääni
etten melkein kuullut sitä.
”Luulin, ettei se oikeasti tapahdu”, äitini sanoi hiljaa.
”Meidän olisi pitänyt uskoa”, huokaisi tätini. Huokaus oli vain kevyt henkäys, kuin perhosen siipien kahahdus.
Äkkiä kuulin yläpuoleltamme äänen. Se oli vahva, matala ääni. Ja se puhui.
"Pimeys on laskeutunut maailmaan."
Mulle tuli tosi paha olo näiden henkilöiden puolesta :( Ihan kauheeta, tosi pelottava ja surullinen tarina, mut kuvailu oli ihanaa ja tarina oikeesti aivan todella hyvä! Pääsi heti mun suosikkien joukkoon sun teksteistä 💙
VastaaPoistaJa hei, keksi mulle!! :D
PoistaNo mutta hei, ihanaa että tää herätti tunteita :) <3 En oikeastaan edes yrittänyt tehdä tästä kovin surullista... Kiitos kuitenkin todella paljon ihana <3 <3
PoistaJa mun koneella ei saa emojeita, joten keksiä ei nyt tule :D
PoistaOikeasti, mä rakastin tätä, tunnelma ja kaikki... Mut loppu kyllä vähän latisti tunnelman. Tää vaikutti aluksi vähän mystiseltä kauhulta (mistä mä revin nää nimitykset, sitä ei kukaan tiedä :D), mut loppu lähtikin sitten enemmän sci-fin tai fantasian puolelle. Mut jos lopettaa lukemisen ennen tota viimeistä kappaletta, säikky ja odottavainen tunnelma säilyy, joten aivan ehdottomasti plussan puolelle jää! 💙
VastaaPoistaVoi Olivia, sä olet niin taitava kirjoittamaan kommentteja! Mä hieman muutin tuota loppua, koska alun perinkään se ei ollut omasta mielestäni hyvä. Kiitos paljon, ihanaa että pidit :) <3
PoistaUps, nimi jäi, mä täällä siis pohdiskelemassa :D
VastaaPoista:)
PoistaHienosti toteutettu jännittävä tunnelma lyhyeen tekstiin. :)
VastaaPoistaKiitos paljon, ihanaa että pidit! :)
PoistaEi tää musta oo lyhyt. Mutta hyvä on!❤️ Kuvittelen ton lopun äänen suurena, ihmismäisenä kotkana:D Joo, en tiedä mitä selitän. En nyt oo oikein kommenttien kirjoitus-tuulella. Pidin!!❤️❤️
VastaaPoistaKiva ettei tämä ollut liian lyhyt ja kiitos paljon! <3 Suuri, ihmismäinen kotka...? No, okei, kaikilla mielipiteensä :D
Poista