Ulkopuolinen

 

Moi ja tervetuloa uuteen postaukseen! 💙   
Lupasin, että pitämäni pienen runokilpailun (jonka lopputuloksia pääset lukemaan tästä) voittaja, tai tässä tapauksessa voittajat, saavat päättää yhden postauksen, jonka toteutan parhaani mukaan. Toinen voittaja Kastehelmi toivoi mielipidekirjoitusta, ja toinen voittajamme S taas jotakin kaunokirjallista tekstiä yksinäisyydestä tai ulkopuolisuudesta tms. Olen todella pahoillani, että S:n palkinnon tekemisessä on kestänyt, mutta tässä tämä nyt on - ei ehkä täysin selvästi yksinäisyys- tai ulkopuolisuusteemalla, mutta kyllä etenkin ulkopuolisuus tässä esiintyy :) Olen melko varma, että aika moni ajattelee tämän aiheen olevan liian käytetty ja olisivat toivoneet juoneksi jotakin omaperäisempää, ja niin minäkin ajattelin. Päädyin lopulta siihen, että teksti on ihan hyvä tällaisena ja juoni/aihe itsessään on minulle tärkeä ja hieman omakohtainenkin, joten no, tällainen tämä nyt on 😅💙  

Ps. Kuten osa teistä ehkä huomasikin, Merenneito-nimellä pariin tarinablogiin jokin aika sitten kommentoinut tyyppi pyysi vastaajia arvaamaan, kuka tarinablogiyhteisön jäsen hän on. Oikea vastaus oli... rumpujen pärinää... minä, haha 😅 Halusin nyt sanoa näin sen julkisesti myös postauksessa, vaikka joillekuille kommentin saaneille kerroinkin jo yksityisesti :)

Me oltiin oltu aina parhaat ystävät. Ne, jotka laittoivat kolmannella luokalla kauloihinsa ystäväkorut, sydämen puolikkaat, todisteeksi ystävyydestä. Ne, joiden ei tarvinnut opettajan mainitessa parityön miettiä sekuntiakaan, kenen pariksi päätyisi. Ne, jotka lupasivat ja vannoivat olevansa parhaat kaverit tästä hetkestä ikuisuuteen. 

Mutta jossakin vaiheessa sinä aloit muuttua. Aloit meikata kouluun, latasit kaikki ne sosiaalisen median sovellukset, jotka me olimme yhdessä päättäneet olla lataamatta, viestittelit poikien kanssa päivittäin, vaikka ennen et ollut kehdannut laittaa yhdellekään heistä edes mitä tuli läksyksi -viestiä. Ensin en huomannut tai välittänyt, saithan sinä tehdä mitä huvittaa, mutta sitten, aivan yhtäkkiä, aloit hengata koulussa niiden suosittujen porukoissa, joihin meitä ei oltu koskaan ennen päästetty.

En ollut tunnistaa sinua. Minun parasta ystävääni, joka yhtäkkiä seurasikin Instagramissa trendikkäimpiä  sometähtiä eikä lempikirjojemme fanitilejä, jonka kasvot olivat peittyneet ripsivärin ja kajaalikynän alle, joka pukeutui kouluun napapaitaan ja tiukkoihin farkkuihin ja joka kikatti joidenkin toisten tyttöjen kanssa jollekin, mistä minä en tiennyt mitään.

Olin liian lapsellinen, liian nolo, liian kaikkea sitä, mitä sinä ja porukkasi pitivät naurettavina. Minä pukeuduin vaatteisiin, jotka tuntuivat mukavilta, en vaatteisiin, jotka olivat muodikkaita tai muiden mielestä cooleja. Minä luin kirjoja, panostin kouluun, en meikannut kuin korkeintaan pienellä määrällä ripsiväriä. Minä en ollut suosittu, täydellinen tai yhtään mitään muutakaan.

Sinä esitit edelleen olevasi ystäväni. Sinä vastasit viestiini, jos lähetin sinulle sellaisen, sinä sanoit, että olen tärkeä sinulle, kun toivotin hyvää syntymäpäivää. Mutta minä tiedän, että kaiken sen takana nauroit minulle oikeiden ystäviesi kanssa, pyörittelit silmiäsi viesteilleni ja tuhahdit ylimielisesti synttärikortilleni.

Uusi luokka alkoi ja kaikki muuttui. Ei ollut enää edes moikkaamisia aamulla, vastaukset viesteihin muuttuivat persoonattomiksi ok-teksteiksi, ja mulkaisut minua päin yleistyivät koko ajan. Ennen olin ollut se tyttö, joka oli ihan ok tyyppi, mutta ei mitenkään suosittu. Nyt olin yhtäkkiä se nolo, lapsellinen tyttö, jota päin katseltiin silmiään pyöritellen. Ja olisi täyttä valetta väittää, ettei se liittynyt sinuun mitenkään.

Ja usko tai älä, se satutti minua. Se satutti minua paljon.

Olen yksin. Täysin yksin.

Mutta minä aion löytää jonkun, joka ei ole yhtä teennäinen, minihameita käyttävä kikatteleva vahanukke kuin sinä. Ja niin minä teen.