Vaihto - versio kaksi

Moi ja tervetuloa uuteen postaukseen! 💙   
Ihanaa, että päätit lukea tämän postauksen 💙 Toivon, että pidät tästä tarinasta! Muistelen niin, että ainakin suurin osa piti sellaisista postauksista, joissa uudelleenkirjoitan jonkin vanhan, tässä blogissa julkaistun tekstin. Selailin vanhoja postauksia läpi (ja olen edelleen sitä mieltä, että älkää menkö lukemaan niitä. Olen tosissani.) ja löysin erään tekstin, jossa oli oikeasti ihan hyvä juoni ja jonka halusin ehdottomasti kirjoittaa uudestaan. Tämän tekstin nimi on Vaihto, ja edellisen version pääsette lukemaan tästä. Käykää ehdottomasti vilkaisemassa tuo vanha versio, jotta näette kunnolla, mitä kaikkea olen muuttanut! Vaihdon ideana on siis se, että ihminen nimeltään Linnea (vanhassa tekstissä Siiri) ja muurahainen nimeltään Pikku Pallo vaihtavat selittämättömästä syystä kehoja keskenään. Mitä siitä seuraakaan? 

”Huhuu? Onko täällä ketään? Missä minä olen?”
Pallo-niminen muurahainen henkäisi kuullessaan ystävänsä äänen ja juoksi pimeyteen etsimään tätä. Toivottavasti häneen ei ollut sattunut…
”Auts!” äsken huutanut ääni kiljaisi pian.
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus juosta päällesi. Tuletko nyt ulos?” Pallo pyysi toiselta muurahaiselta.
”Mitä ihmettä, en minä nyt vieraiden mukaan lähde!” muurahainen huudahti pelokkaan oloisena. Pallo henkäisi. Voiko muurahainen menettää muistinsa? Mitä hänen ystävälleen oli tapahtunut?

”Lintu lensi yläpuolellamme, ja sitten sinä kai säikähdit sitä ja putosit tänne luolaan. Menetit varmaan muistisi tai olet vain shokissa. Nimesi on Pikku Pallo, jos et muista”, Pallo selitti nopeasti.
”Mutta mikä minä olen?” Pallon ystävä kysyi ahdistuneena ja juoksi ympyrää.  ”Mitä jaloilleni on tapahtunut? Niitähän on kuusi… Ja missä ihmeessä minun selkäni on?”
”Olet muurahainen, kuten minäkin. Ja miksi niitä olisi muuta kuin kuusi?” Pallo kysyi varovaisesti ja jatkoi sitten:
”Mutta lähdetään nyt pesälle.”
”Okei”, Pikku Palloksi nimetty muurahainen sanoi hiljaa. Hän ei todellakaan tiennyt, missä oli, ja mitä äsken oli tapahtunut.

 

”Apua! Kaksijalkainen hirviö!” Linnea-niminen tyttö kirkaisi nähdessään asfalttipihalla toisen tytön.
”Mitä…? Äiti, äiti, Linnea haukkui minua!” tyttö huudahti. Linnea näytti hämmästyneeltä.
”Miksi minä näytän tältä?” hän kysyi pelästyneenä.
”Miltä? Näytät ihan normaalilta ihmiseltä – tai no, ehkä vähän typerämmältä”, tyttö, joka oli sattumalta Linnean sisko, sanoi ja tirskahti.
”Okei…” Linnea sanoi hiljaa.
”Mutta leikitäänkö nyt sitä hippaa?” sisko jatkoi.
”Hippaa? Siis… mitä se on?”

Linnean sisko tuijotti häntä silmät suurina hämmästyksestä. Esittikö Linnea vain vai oliko hänellä jokin oikeasti huonosti?
”Se leikki, jossa juostaan ja yritetään koskea toiseen?” Linnean sisko sanoi oudoksuen. Linnea vaikutti epävarmalta, mutta lähti silti juoksemaan hitaasti. Kohta hän kuitenkin pysähtyi.
”Ei kai täällä ole vihollisia?” hän kysyi nopeasti.
”No ei todellakaan ole, oletko sinä aivan sekaisin?”
Tuo ’ihminen’ ei kyllä ymmärrä vihollismuurahaisista yhtään mitään, Linnea ajatteli huolestuneena. Sitten hän huomasi seinällä jotakin kamalaa.
”Hämähäkki!” hän kiljaisi kauhuissaan ja juoksi toiselle puolelle asfalttia silmät selällään.
”Mistä lähtien sinä olet alkanut hämähäkkejä pelkäämään?” sisko nauroi ja antoi hämähäkin kipittää kämmenelleen.

 

”Onko tämä siis se pesä?” Pikku Pallo kysyi silmäillen samalla muurahaispesän sisäpuolta.
”On. Kaikki koiraat lepäävät tuolla, tietenkin, ja me työläiset elelemme täällä puolella pesää. Tai siis vain silloin harvoin, kun emme ole hakemassa ruokaa tai korjailemassa pesää”, Pallo kertoi.
”Olen lukenut siitä ympäristöopin kirjasta…” Pikku Pallo mutisi.
”Ai mistä? Mikä se ympä… ympäristö… no, sen, kirja on?” Pallo kysyi kiinnostuneena.
”Ei mikään!” Pikku Pallo huudahti ahdistuneena. Miten hän, aivan normaali tyttö nimeltään Linnea, oli muuttunut yhtäkkiä pikkuruiseksi muurahaiseksi?

Äkkiä hän alkoi miettiä, mitä oli ollut tekemässä ennen kuin näin oli käynyt. Juuri, kun hän oli saanut päähänsä haalean muiston itsestään juomassa mehua pihalla…
”Tule, mennään syömään!” kuului Pallon ääni Linnea vierestä. Linnea tuijotti maata. Kuinka hän pääsisi pois tästä havunneulaskasasta?

 

Linnea, tai oikeastaan Pikku Pallo Linnean kehossa, käveli nurmikolla ja katseli murheen murtamana kohti muurahaispesää. Pääsisipä hän äkkiä pois tästä kamalasta, kaksijalkaisten hallitsemasta maailmasta. Pikku Pallo halusi äkkiä kotiin, pesään.

Pian muurahaiskeosta kipitti ulos pienen pieni muurahainen.
”Hei Nopsa!” Pikku Pallo hihkaisi unohtaen hetkeksi olevansa ihminen, joka saattaisi vahingossa tallata muurahaisen hennon kehon hetkenä minä hyvänsä.
”Apua! Kaksijalka!” muurahainen kirkaisi kauhuissaan.
”Enkä ole!” Pikku Pallo huudahti epätoivoisena ja kyykistyi ystävänsä puoleen.
”Hei, Nopsa, tule takaisin”, hän yritti huutaa takaisin pesään kipittävän muurahaisen perään, mutta se oli jo mennyt. Pikku Pallo nousi varovaisesti seisomaan ja tokaisi harmistuneena:
”Voihan mädäntynyt toukka.”

 

”Arvatkaa, mitä minä näin! Pesän vieressä oli kaksijalkainen, joka osasi puhua. Se sanoi, että hei Nopsa”, Nopsa selitti kauhistuneena ympärillään kuhiseville työläismuurahaisille.
”Mitä, sanoitko puhua?” kyselivät muut muurahaiset hieman epäuskoisina.
”Eivät kaksijalkaiset osaa puhua. Olet saanut auringonpistoksen tai jotakin”, huomautti Pallo.
”Tämäpä osasi, usko jo!”

Linnea tujotti edessään lepäävää ateriaa inhoten vähän matkan päässä. Hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän ymmärsi, mitä muurahainen ringin keskellä puhui. Oliko hän vaihtanut paikkaa jonkun muurahaisen kanssa, joka nyt kuljeskeli hänen vartalossaan tuolla ulkona puhumassa muurahaisille?
”Voinko käydä ulkona?” Linnea kysyi Pallolta.
”Tietenkin, mutta huuda sitten hätämerkki, jos jotain tapahtuu”, Pallo vastasi. Mikä ihmeen hätämerkki, Linnea ajatteli kummastuneena, mutta pudisteli sitten päätään. Nyt hän ainakin pääsisi pois syömästä tätä inhottavaa toukkaa!

Ulkona Linnea yritti olla pelkäämättä kipittäessään pitkin vihreää nurmikkoa. Muurahaisen elämässä oli niin paljon enemmän vaaroja kuin ihmisen elämässä – joku saattoi astua päälle, lintu saattaisi napata suuhunsa, hämähäkki saattaisi…

Linnean ajatus keskeytyi.

Hänen edessään seisoi jättiläismäinen hämähäkki.
”Apua!” Linnea kirkaisi niin kovaa kuin vain pystyi. Ei hän normaalisti hyönteisiä pelännyt, mutta nyt, kun hän oli muurahainen, hämähäkki voisi hotkaista hänet yhtenä suupalana.
”Auttakaa!” Linnea jatkoi huutamista täyttä kurkkua, vaikka hän tiesi, ettei kukaan auttaisi. Ketkään muut paitsi muurahaiset eivät ymmärtäisi häntä.

Juuri, kun suuri hämähäkki oli iskemässä terävät myrkkyhampaansa häneen, sen eteen heitettiin keppi.
”Ei!” kuului ihmisen säikähtänyt ääni vähän matkan päästä. Linnea huokaisi helpotuksesta. Sitten hän tajusi jotain: äänihän oli hänen omansa! Linnea oli pelastanut hän itse – tai siis Pikku Pallo. Tai Pikku Pallo hänenä, niinhän se oli, jos Linnea arvasi oikein, mitä oli tapahtunut.

 

”Hei, kaveri, oletko kunnossa?” ihmis-Pikku Pallo kysyi huolestuneena edessään ruohikolla seisovalta muurahaiselta. ”Mitä ih… Sehän olen minä!” hän huudahti hämmästyneenä katsottuaan pelastamaansa muurahaista tarkemmin.
”Ymmärrätkö minua?” Pikku Pallo kysyi sitten hiljempaa muurahaiselta.
”Ymmärrän! Oletko sinä… minä?”
Pikku Pallo henkäisi. Hän ja tuo ihminen, joka oli tällä hetkellä jumissa hänen kehossaan muurahaisena, olivat vaihtaneet paikkoja? Miten ihmeessä se oli mahdollista?

 

Linnea tuijotti innoissaan itseään, joka näytti väärälle planeetalle joutuneelta siinä seistessään.
”Oletko sinä Pikku Pallo?” hän toisti äskeisen kysymyksensä.
”Olen, minä olen! Oletko sinä sitten… Linnea?”
”Vie minut ensin turvaan siltä hämähäkiltä”, Linnea pyysi. Häntä pelotti edelleen se jättimäinen hämähäkki, joka oli juossut jonnekin pitkän ruohikon sekaan. Ruohonkorret näyttivät muurahaisten näkökulmasta puiden kokoisilta, eikä Linnea todella halunnut lähteä pujottelemaan niiden väleistä karkuun ylivoimaista vihollista.

Pikku Pallo ojensi jättimäisen kämmenensä Linnea eteen ja tämä kipitti kädelle nopeasti turvaan saalistajilta. Hän oli itsekin ihmisenä antanut hyönteisten kiivetä kädelleen turvaan, mutta nyt hän alkoi ensimmäistä kertaa ajatella, miltä niistä ötököistä oli mahtanut tuntua. Oliko niitä pelottanut?

”Mitä teit ennen kuin me – öö – vaihduimme?” Pikku Pallo kysyi nostettuansa käden kasvojensa tasolle. Linnea tarkkaili Pikku Pallon, tai siis itsensä, kasvoja kummastuneena. Hänen suunsa ja nenänsä näyttivät todella suurilta. Silmät liikkuivat nopeasti tapittaessaan Linneaa.
”Joitko sinäkin sitä?” Linnea henkäisi yhtäkkiä silmät suurina – niin suurina siis, kuin muurahainen nyt silmänsä saakaan. Hän muisti nyt. Ja tajusi, mistä paikkojen vaihtumisen oli ollut pakko johtua. Linnea oli ollut juomassa vettä, kun lasiin oli tipahtanut yli lentävän linnun suusta omituisen mallinen lehti. Vesi oli värjäytynyt violetiksi, mutta hän oli silti ehtinyt hörpätä vettä, ennen kuin lasi oli tipahtanut hänen kädestään. Ja sitten hän oli ilmestynyt pieneen koloon ihan lähelle seisomaansa paikkaa.

”Join”, Pikku Pallo sanoi hänkin silmät suurina. ”Sitä oli yhden kolon edessä maassa, ja minä maistoin… Ja sitten olin äkkiä kaksijalkaisena tuolla!” Hän osoitti asfalttipihaa vapaalla kädellään.

Linnea henkäisi.
”Miten me pääsemme takaisin itseksemme?” he sanoivat yhtä aikaa kauhistuneina.

”Kyllä tämä tästä selviää”, Linnea yritti rauhoitella Pikku Palloa, vakka se olikin hyvin vaikeaa muurahaisena, koska koko hänen äänensä kuului vain juuri ja juuri ihmisen korviin.
”Ehkä se lähtee ajan kanssa”, Pikku Pallo toivoi, vaikkakin hieman lannistuneen oloisena.
”Mennäänkö vaikka keinuille odottamaan?” Linnea kysäisi.
”Niin mihin…?”
Ai niin, eiväthän muurahaiset tiedä, mikä on keinu, Linnea tajusi.
”Noihin tuolla”, hän sanoi ja yritti osoittaa keinuja toisella etummaisista jaloistaan, mutta horjahti ja muisti taas kauhukseen olevansa muurahainen. Lopulta Linnea nyökkäsi kohti keinuja.
”Mitä noissa tehdään?”
”Keinutaan.”
”Siis mit…” Linnea keskeytti Pikku Pallon ennen kuin tämä edes pääsi lauseensa loppuun. ”Istutaan vaan.”

 

”Hyi, miten te voitte syödä niitä? Teko-oksentaisin, jos olisin ihminen!” Linnea kiljaisi. Pikku Pallo näytti hetken hämmentyneeltä, mutta päätti sitten olla kysymättä, mitä on teko-oksentaminen.
”Ne ovat ihania, toukat ovat lempiruokaani!” hän sen sijaan totesi. ”Mutta miten te voitte leikkiä jotain juoksemista? Meidän ainakin täytyy säästää voimiamme.”
”Meidänpä ei, meitä ei saalisteta”, Linnea huomautti. ”Ja tykkään hämähäkeistä omassa elämässäni, usko tai älä”, hän lisäsi.
”Ai, syötkö sinä niitä? Miltä ne maistuvat?” Pikku Pallo kysyi kiinnostuneena.
”Mitä? Syönkö? Yök! Pelastan niitä asfaltilta ja teiltä.”
”Pelastat? Juurihan sellainen yritti syödä sinut!” Pikku Pallo huudahti suu auki ihmetyksestä.
”Olin muurahainen!” Linnea kiljaisi muka vihaisena. Ja olen edelleen, mutta toivottavasti en kauaa, hän lisäsi mielessään.

Pikku Pallo nauroi. Heistä oli tullut parissakymmenessä minuutissa jo hyviä kavereita.
”Mitä te sitten syötte?” hän kysyi naurun laannuttua.
”Normaaleja juttuja. Kasviksia, perunoita, lihaa, makaronia, kalaa, jäätelöä, suklaata… mitä näitä nyt on”, Linnea-muurahainen vastasi.
”En edes tiedä, mikä on…”
Pikku Pallon lause jäi kesken.

Hän oli muurahainen. Hän oli muurahainen!
”Minä olen ihminen!” Linnea henkäisi. ”Olen ihminen! Oikeasti!” hän alkoi kiljua ja pomppi nurmikolla innoissaan.
”Hei, varo vähän, olen kädelläsi”, Pikku Pallo sanoi tiukasti, mutta oli oikeasti niin helpottunut ja iloinen kuin vain voi olla. Hän oli taas ikiomassa kehossaan, pienenä, kuusijalkaisena muurahaisena, eikä kömpelössä jättiläisen kehossa.
”Vien sinut takaisin”, Linnea lupasi ja laittoi toisen kätensä Pikku Pallon suojaksi.

 

”Heippa, Pikku Pallo”, Linnea toivotti ja päästi muurahaisen nurmelle muurahaispesän viereen.
”Moikka, Linnea”, Pikku Pallo sanoi ja kipitti pesäänsä.

Linnea huokaisi helpotuksesta. Kaikki oli taas normaalia, ja pian hän varmaan unohtaisi koko tämän järjettömän tapahtuman. Ehkä, hän lisäsi mielessään.

 

”Missä sinä olit, Pikku pallo? Me luulimme, että hämähäkki nappasi sinut!” Pallo hihkaisi nähdessään toverinsa astelevan pesän suuaukosta sisään.
”Pikku Pallo! Hän palasi!” moni muukin huudahti.
”Mihin sinä menit?” Pallo kysyi ystävältään vähän huolestuneena.
”No siis… Juoksin hämähäkkiä karkuun ympäri pihaa”, Pikku Pallo sepitti. Hän ei halunnut kertoa kenellekään Linneasta, vaikka eihän kukaan edes uskoisi sitä. Pikku Pallo huokaisi. Kuinka ihanaa oli olla taas oma itsensä.

 

”Linnea! Mitä sinä seisoskelit siellä noin kauan? Näytti ihan siltä, että olisit puhunut muurahaiselle”, Linnean pikkusisko Saana hihitti. Linnea olisi halunnut huutaa, että mitä se sinulle kuuluu pätkän vertaa, mutta se olisi varmaankin herättänyt epäilyksiä, koska hän ei ikinä huutanut kenellekään.
”Niin puhuin. Sen nimi on Pikku Pallo”, hän totesi ylimielisen kuuloisena.
Saana tuijotti häntä kuin hullua ja juoksi sisälle paukauttaen oven kiinni. Linnea arvasi, että tämä meni selittämään kavereilleen puhelimessa, mikä täysi idiootti hänen siskonsa oli. Tietäisipä, mitä tein äskeisen tunnin ajan, Linnea ajatteli pyöritellen silmiään.

Linnea vilkuili toisella laidalla sijaitsevaan muurahaispesään vähän kaihoisasti. Oli ollut itse asiassa aika kivaa jutella Pikku Pallon kanssa.

Linnea juoksi muurahaispesän luokse ja vilkutti pesän suuaukon suuntaan. Äkkiä sieltä kurkisti pienen muurahaisen pää.

Linnea katsoi päätä tarkemmin. Se oli Pikku Pallo!
”Moi!” hän sanoi mahdollisimman hiljaa, ettei kukaan ihminen kuulisi.
”Linnea!” Pikku Pallo kiljaisi ja astui ulos pesästä.
”Mennäänkö taas sinne… koinuille?”
”Joo!” Linnea sanoi hymyillen.
”Ja se oli ihan tiedoksi vaan ’keinut’ eikä ’koinut’.”