Kaupungin kätköissä


Moi. Osa teistä ehkä jo näkikin Olipa kerran - Esterin tarinoita -blogin uusimman postauksen. Siinä blogin kirjoittaja Ester kertoo, että lopettaa bloginsa pitämisen. 

Kuten tiedätte, Esterin blogi on ollut minulle aina tosi tärkeä ja yksi suosikkiblogeistani. Olen siis syystäkin surullinen, mutta samalla ymmärrän Esteriä ja olen täysin sitä mieltä, että jos tämä päätös on hänelle hyväksi, se on oikea 💙 Halusin nyt sanoa tämän erikseen omassa blogissanikin, koska OKET on ollut todella pitkään todella suuri osa tarinablogiyhteisöä - ja tulee totta kai aina olemaan :) 

Käykää siis lukemassa Esterin vanhoja postauksia, tehkää hänet iloiseksi kommentoimalla ja jos haluatte edelleen lukea joskus hänen tekstejään, käykää ilmoittautumassa sähkisrinkiin 💜 

Ja sitten hieman positiivisempaan aiheeseen! Sanataidekouluni ensimmäinen tunti oli jokin aika sitten, ja sain heti kai toisiksi ensimmäisestä harjoituksesta idean uuteen tarinaan. En nyt kerro tästä tekstistä mitään etukäteen, joten lukekaa itse :) Ja hei, kun olet lukenut ja ehkäpä aiot kommentoida, kerro ihmeessä, haluaisitko jatkoa tälle tekstille! Olen aloittanut kirjoittamaan seuraavaa osaa, ja olen aika innoissani tästä, mutta totta kai haluan kuulla, mitä mieltä te olette. Eli kerro siis rehellisesti, ei haittaa yhtään, vaikkei tämä iskisikään 🖤


Minä pakkasin tavarat mukaani ja lähdin.

Kello oli kolme yöllä, vanhempani nukkuivat lämpimien peittojensa alla huoneessaan ovi suljettuna ja minä kävelin portaita pitkin varovasti yläkerrasta alakertaan kevyt reppu selässäni. Repussa oli vain yksi kirja, sellainen manuaalinen, vanhanaikainen herätyskello ja yksi lyijytäytekynä.

Ulko-ovella otin naulakosta takin, ulkohousut, pipon ja lapaset, puin niistä takin ja pipon päälleni ja loput työnsin reppuuni. Sitten varmistin, että varashälytin oli pois päältä, raotin ulko-ovea ja pujahdin sen välistä ulos mahdollisimman nopeasti, mutta silti hiljaisesti.

Ulkona hengitin syvään. Ilma tuoksui syksyltä. Sateelta, viileydeltä ja maatuvilta lehdiltä. Hiekkalaatikon hiekalta, myöhäiseltä illalta ja nurmikolta. Sitä ilmaa minä hengitin minuutin, ehkä pari, ikään kuin olisin saanut siitä voimaa.

Sitten minä lähdin kävelemään pitkin talomme vierestä kulkevan tien jalkakäytävää jonnekin pimeyteen, tietämättä edes kunnolla, minne. Ainoa suunnitelmani oli kävellä, ja jos en löytäisi perille, jäisin läheiseen metsään, etsisin mahdollisimman pehmeän kohdan maasta, levittäisin ulkohousuni siihen ja käyttäisin takkia peittona.

Oli pilkkopimeää. Vain jokunen lintu huhuili öistä oopperakonserttiaan. Niidenkin laulua kuulin vain vähän, koska suurin osa linnuista oli jo lähtenyt täältä pimeydestä jonnekin kauas etelän lämpöisille maille. Sain silti linnuista lohtua, ne varmistivat, etten todella ollut jo kuollut ja sieluni vain samoili jossakin pimeydessä matkallaan tuonpuoleiseen. Olin edelleen elossa ja kuuntelin lintujen laulua keskellä kosteaa asfalttitietä.

Pysähdyin ja haistoin taas ilmaa. Sen tuoksu oli muuttunut enemmän metsäiseksi, sellaiseksi tuoksuksi, josta tuli mieleen tummanvihreä, hieman tallottu sammal ja kastuneet kuuset, joiden oksat värähtivät oravan loikatessa niitä pitkin jonnekin pimeyteen. Toisin sanoen olin siis lähellä sitä ainoaa tietämääni tässä kaupungissa olevaa metsää, ja ajatus sinne jäämisestä houkutti minua. En ehkä selviäisi yöstä hengissä, mutta mitä sitten? Jäisin pehmeälle sammalelle puiden alle, en kovalle ja epämukavalle asfaltille keskelle kaupungin ahdistavaa vilinää.

Silti jokin sai minut jatkamaan matkaa. Kävelin eteenpäin, yritin saada silmäni tottumaan pimeyteen, mutta en nähnyt edelleenkään mitään. Päätin lopulta pitää pienen tauon, istahtaa, lepuuttaa edes hetken jalkaparkojani.

Istuin tien reunassa olevalle litimärälle penkille. Nostin repun viereeni, vedin sen vetoketjun auki ja kaivoin herätyskelloni esiin. Sen viisarit liikkuivat, tik, tak, tik, tak. Aina vain uudestaan ja uudestaan. Kellonaika oli sen mukaan 3.37, mutta tämä kello oli pari minuuttia myöhässä. Ehkä se oli nyt minun oma aikani. Ikioma aikavyöhykkeeni, jolla nyt elin. Vain minä. Ja hän, jos kaikki menisi hyvin.

Työnsin kellon takaisin reppuuni ja otin sen sijaan kirjan esiin. Se oli melko paksu, onneksi, ja kuten kirjoille tyypillistä, sen aivan viimeiset sivut olivat tyhjiä, ja samoin ensimmäisillä sivuilla oli tekijänoikeuksien yläpuolella paljon tilaa. Se oli siinä tärkeintä. Voisin kirjoittaa, vaikken ottanutkaan kirjoitusvihkoani mukaan. Vanhempani eivät huolestuisi niin paljoa, kun heräisivät aamulla, koska en ikinä lähtenyt kauas ilman vihkoani.

Laskin kirjan repun pohjalle, hypistelin kynääni kädessäni ja mietin, miltä tuntuisi taas kirjoittaa, mutta sitten päätin, ettei ollut sen aika.

Nousin ylös ja jatkoin kävelyä. Jatkoin sitä vielä pitkään. Niin pitkään, että tunsin jalkojeni puutuvan ja kenkieni pohjan melkein kuluvan, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Minä tahdoin tätä. Voisin ehkä vielä palata takaisin, mennä sinne metsään nukkumaan, mutta olin jo päättänyt, etten tekisi niin. Tekisin tämän.

Nostin katseeni ennen niin valkoisista kengänkärjistäni ja vilkaisin ympärilleni. En nähnyt mitään, en tietenkään, valo tuntui kadonneen täksi yöksi koko maailmasta.

Mutta kun seuraavan kerran nostin katseeni, näin valoa.

Teki mieli melkein huutaa, ”valoa edessäpäin”, mutta se tuntui liian ylitseampuvalta – ja vaaralliselta, mistä ihmeestä minä tietäisin, kuka edessäni olisi?

Joku siinä nimittäin oli. Joku, joka piti kädessään puhelinta, jonka etuvalo oli päällä. Hän heilutti kättään yläpuolellaan, yritti osoittaa olevansa siinä, mutta minä en tarvinnut enää mitään muuta sen jälkeen, kun valo osui hetkeksi hahmon kasvoihin ja erotin tummat kasvonpiirteet.

Minä juoksin, juoksin ja juoksin. Juoksin hänen luoksensa, repäisin kännykän hänen kädestään ja osoitin sillä hänen kasvojaan. Hänen kauniita, juuri sopivan epätäydellisiä, tummia kasvojaan, joille hän oli virittänyt maailman kauneimman ilmeen. Niin lohdullisen, surullisen ja samalla maailman iloisimman ilmeen.

Pudotin kännykän maahan, minua ei kiinnostanut ollenkaan, menikö se rikki, eikä kiinnostanut häntäkään.
”Luna”, sanoin. Ääneni kuulosti niin kummalliselta, en ollut käyttänyt sitä viikkoihin omasta tahdostani kenenkään muun kuin hänen vuokseen, mutta silti hänen kasvoilleen levisi hymy. Sekin oli maailman kaunein.
”Sinä”, hän sanoi. Hiljaa, hymyillen.
”Ootsä… kunnossa?” hän jatkoi, ääni särkyi sä-kohdan jälkeen, mutta hän jatkoi silti. Pudistin päätäni, en todellakaan ollut kunnossa, mutta sitten nyökytin, minuun ei ollut sattunut matkalla. Sitten taas pudistin, ja sitten naurahdin:
”Voitaisko jatkaa juttelua perillä? Vähän kylmä.”
Luna nyökkäsi ja nosti puhelimensa maasta.
”Ei mennyt rikki”, sanoin, ehkä vain täyttääkseni hiljaisuuden. Hän nyökkäsi taas, sipaisi korvansa takaa karanneen mustan hiuskiehkuransa takaisin ja kääntyi. Kävelin hänen rinnalleen ja katselin ympärilleni. Äkkiä tuntui, että näin taas. Ei ollut enää pelkkää pimeyttä, oli muotoja siinä pimeydessä, sävyjä, rakennuksia. Ja tässä osassa kaupunkia myös valoja, liikennevaloja, katulamppuja, kauppojen minun makuuni liian räväköitä ja inhottavia mainoskylttejä.

”Mitä sulla on mukana, tuolla repussa siis?” Luna kysyi varovasti, kun olimme kävelleet hetken. Jotenkin hän osasi kysyä juuri sitä, minkä halusin kertoa hänelle.
”Mun herätyskello, lyijytäytekynä ja yks kirja.”
Lunan silmissä välähti kysymyksistä, joita hän olisi tahtonut kysyä, mutta joita hän ei kehdannut kysyä. Halusin silti vastata.
”Mä tahdon kirjoittaa, ja kirjan sivujen tyhjiin kohtiin voi kirjoittaa, siks kynä ja kirja. Ja mä en ole vielä lukenut sitä kirjaa, joten se on tekemistä. Ja se kello… se vaan tuli mukaan.”
”Mä ymmärrän kaiken paitsi sen kellon. Hyppäskö se siis sun reppuun ihan ite? Ei kai se vaan purrut sua, kun yritit estellä?” Luna virnisti, ja minua alkoi melkein naurattaa.

Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme kerrostalon eteen. Se oli vain sellainen tavallinen, harmaa ja luotaantyöntävän näköinen kerrostalo, joita tässä kaupungissa on kymmeniä. Mutta sillä hetkellä se näytti aivan ihanan tavalliselta, aivan ihanan harmaalta ja todella luokseenkutsuvalta kerrostalolta.

Kommentit

  1. Hmm... Loppu on todella hyvä, mutta alku ei oikein minuun iskenyt. Se tuntuu jossain kohdissa vähän töksähtelevältä, mutta loppua kohden kaikki selkeytyy. ;) Tiivistettynä siis pidän tästä. Ei ehkä lempparini, mutta pidän tästä ihan. :D Ja hei, julkaise ihmeessä jatkoa, odotan innolla mitä seuraavaksi tapahtuu! 😀
    Ja tosiaan, uusi taustakuva on kaunis! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä olet todella hyvä kirjoittamaan kommentteja, Vilja 💙 Kiitos, yritän saada väsättyä jatkoa mahdollisimman pian! ✨

      Poista
  2. Tässä on aivan ihanaa kuvailua 💙 Mä luin tämän ekan kerran, enkä päässyt sisälle, mutta toisella lukukerralla tästä tuli aivan ihana! Tästä tuli superihana sen ansiosta, että Luna oli tyttö ja päähenkilö oli tyttö (ainakin mun ajatuksissa…). Ja sellaiset rakkaustarinat, missä päähenkilöt eivät ole heteroita ovat aivan uskomattoman ihania ✨💙
    Ja kun käytit sanoja ”ikioma aikavyöhykkeeni”, mun päässä liikkui, että miten kukaan voi keksiä mitään noin täydellistä <3 Ihana Anni 💙

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon 💙✨ Mä olen nyt todella iloinen tästä kommentista, ei vain kehujen taki vaan myös siksi, että kerroit, miten sä näet tämän tarinan kahden tytön rakkaustarinana. Jätin ihan tarkoituksella (ja jätän ehkä seuraavissakin osissa, jos sellaisia julkaisen) mainitsematta, onko päähenkilö tyttö vai ei ja onko Lunan ja hänen välillään jotakin romanttista. Saatte siis itse päättää lukiessanne, miten ajattelette :) Kiitos vielä, Linnea ✨

      Poista
  3. Aivan ihana tarina Anni💙! Kuvailu onnistui hyvin ja teksti oli MAHTAVAN IHANA!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja sulla on ihana tausta (siksi koska mun lempiväri on sininen🦋)!

      Poista
    2. Kiitos, ihanaa, että pidit! 💙 Yritin tehdä kuvailusta tässä tekstissä mahdollisimman hyvää, ja ihana kuulla, että onnistuin :)

      Poista
  4. Ihanaaa!!!! Hyvää kuvailua ja… toi herätyskello on mielenkiintoinen😅
    Ehdottomasti jatkoa!💙
    ❤️❤️❤️

    VastaaPoista
  5. Herranjumala, Anni! Tämä on aivan ihana, loistava, mahtava, miksen-ole-jo-googlannut-lisää-adjektiiveja. Lunan hahmo tuntui saman tien todella elävältä, aikavyöhykejuttu oli nerokas, kuten Lini sanoikin, ja vain... KAIKKI. Mun ei tarvinnut edes lukea tätä toistamiseen, se iski heti ekalla kerralla. Sori, jos odotit myös kritiikkiä, mutta sitä ei ole luvassa.
    *matkalla vaihtamaan lempipostausta linkkiksien esittelyyn*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KIITOS! 🖤 Oikeasti, mä en vain voi uskoa, että sä pidit tästä näin paljon. Ja eikö mitään kritiikkiä? Merkillistä... Mutta kiitos tositositosi paljon! 💙

      Poista
  6. Siis aivan sairaan ihana Anni ääh mitennnn 💚💚 Multa loppuu oikeasti sanat!! Tän tunnelma, mä voin jotenkin todella hyvin haistas tän tarinan tuoksun :D Kaikki on yksinkertaisesti kolahtanut täydellisesti kohdilleen aina ensimmäisestä lauseesta lähtien ("Minä pakkasin tavarat mukaani ja lähdin" - miten hyvä ensimmäinen lause, oikeasti?!) Sä olet niin taitava, että mä en voi muuta kuin nostaa hattua <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihana! 💙💙 Sun palaute merkitsee mulle aina todella paljon, kuten varmasti tiedät, joten mulle tuli tästä tosi hyvä mieli 💙 Kiitos, poronen 💜

      Poista
  7. Erittäin upea tarina! Mulla on vähän outo olo join vahingossa yli 70 vuotta vanhaa mehua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana kuulla, että pidit! 💜 Ja auh, toivottavasti ei käynyt mitään pahempaa tuosta...

      Poista
  8. Miksi voi miksi mä kommentoin vasta nyt 😭 MUTTA AIVAN IHANA, OIKEASTI 💙💙 Kaikki oli vain ensimmäisestä lauseesta lähtien niin ihanaa ja todentuntuista, teksti oli jotenkin niin elävää ja vahvaa, että sen pystyi miltei tuntemaan (ööh, sä ymmärrät?). Tämä jos mikä on kerta kaikkiaan täydellistä 💙✨

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Fic, kiitos ihan liian paljon 💙✨

      Poista

Lähetä kommentti

Aivan ihanaa, jos aiot kommentoida! Jokainen kommentti on minulle todella tärkeä 💙 Kommentoi rohkeasti sekä positiivista että kriittistä palautetta, koska molemmat auttavat minua paljon. Jos kommentointi ei onnistu, käy vilkaisemassa tähän liittyvää sivua, joka löytyy Linkit-sivulta :)

Suosituimmat tekstit

Tarinaideoita

Annin lukupäiväkirja

Runokilpailu - 30 000 näyttökerran spesiaali

Talo metsän keskellä