Kaupungin kätköissä
Moi. Osa teistä ehkä jo näkikin Olipa kerran - Esterin tarinoita -blogin uusimman postauksen. Siinä blogin kirjoittaja Ester kertoo, että lopettaa bloginsa pitämisen.
Kuten tiedätte, Esterin blogi on ollut minulle aina tosi tärkeä ja yksi suosikkiblogeistani. Olen siis syystäkin surullinen, mutta samalla ymmärrän Esteriä ja olen täysin sitä mieltä, että jos tämä päätös on hänelle hyväksi, se on oikea 💙 Halusin nyt sanoa tämän erikseen omassa blogissanikin, koska OKET on ollut todella pitkään todella suuri osa tarinablogiyhteisöä - ja tulee totta kai aina olemaan :)
Käykää siis lukemassa Esterin vanhoja postauksia, tehkää hänet iloiseksi kommentoimalla ja jos haluatte edelleen lukea joskus hänen tekstejään, käykää ilmoittautumassa sähkisrinkiin 💜
Ja sitten hieman positiivisempaan aiheeseen! Sanataidekouluni ensimmäinen tunti oli jokin aika sitten, ja sain heti kai toisiksi ensimmäisestä harjoituksesta idean uuteen tarinaan. En nyt kerro tästä tekstistä mitään etukäteen, joten lukekaa itse :) Ja hei, kun olet lukenut ja ehkäpä aiot kommentoida, kerro ihmeessä, haluaisitko jatkoa tälle tekstille! Olen aloittanut kirjoittamaan seuraavaa osaa, ja olen aika innoissani tästä, mutta totta kai haluan kuulla, mitä mieltä te olette. Eli kerro siis rehellisesti, ei haittaa yhtään, vaikkei tämä iskisikään 🖤
Minä pakkasin tavarat mukaani ja lähdin.
Kello oli kolme yöllä, vanhempani nukkuivat lämpimien
peittojensa alla huoneessaan ovi suljettuna ja minä kävelin portaita pitkin varovasti
yläkerrasta alakertaan kevyt reppu selässäni. Repussa oli vain yksi kirja, sellainen
manuaalinen, vanhanaikainen herätyskello ja yksi lyijytäytekynä.
Ulko-ovella otin naulakosta takin, ulkohousut, pipon ja
lapaset, puin niistä takin ja pipon päälleni ja loput työnsin reppuuni. Sitten varmistin,
että varashälytin oli pois päältä, raotin ulko-ovea ja pujahdin sen välistä
ulos mahdollisimman nopeasti, mutta silti hiljaisesti.
Ulkona hengitin syvään. Ilma tuoksui syksyltä. Sateelta,
viileydeltä ja maatuvilta lehdiltä. Hiekkalaatikon hiekalta, myöhäiseltä
illalta ja nurmikolta. Sitä ilmaa minä hengitin minuutin, ehkä pari, ikään kuin
olisin saanut siitä voimaa.
Sitten minä lähdin kävelemään pitkin talomme vierestä kulkevan
tien jalkakäytävää jonnekin pimeyteen, tietämättä edes kunnolla, minne. Ainoa
suunnitelmani oli kävellä, ja jos en löytäisi perille, jäisin läheiseen
metsään, etsisin mahdollisimman pehmeän kohdan maasta, levittäisin ulkohousuni
siihen ja käyttäisin takkia peittona.
Oli pilkkopimeää. Vain jokunen lintu huhuili öistä
oopperakonserttiaan. Niidenkin laulua kuulin vain vähän, koska suurin osa
linnuista oli jo lähtenyt täältä pimeydestä jonnekin kauas etelän lämpöisille
maille. Sain silti linnuista lohtua, ne varmistivat, etten todella ollut jo
kuollut ja sieluni vain samoili jossakin pimeydessä matkallaan tuonpuoleiseen.
Olin edelleen elossa ja kuuntelin lintujen laulua keskellä kosteaa
asfalttitietä.
Pysähdyin ja haistoin taas ilmaa. Sen tuoksu oli muuttunut
enemmän metsäiseksi, sellaiseksi tuoksuksi, josta tuli mieleen tummanvihreä, hieman
tallottu sammal ja kastuneet kuuset, joiden oksat värähtivät oravan loikatessa
niitä pitkin jonnekin pimeyteen. Toisin sanoen olin siis lähellä sitä ainoaa
tietämääni tässä kaupungissa olevaa metsää, ja ajatus sinne jäämisestä houkutti
minua. En ehkä selviäisi yöstä hengissä, mutta mitä sitten? Jäisin pehmeälle
sammalelle puiden alle, en kovalle ja epämukavalle asfaltille keskelle
kaupungin ahdistavaa vilinää.
Silti jokin sai minut jatkamaan matkaa. Kävelin eteenpäin,
yritin saada silmäni tottumaan pimeyteen, mutta en nähnyt edelleenkään mitään.
Päätin lopulta pitää pienen tauon, istahtaa, lepuuttaa edes hetken jalkaparkojani.
Istuin tien reunassa olevalle litimärälle penkille. Nostin repun
viereeni, vedin sen vetoketjun auki ja kaivoin herätyskelloni esiin. Sen
viisarit liikkuivat, tik, tak, tik, tak. Aina vain uudestaan ja uudestaan.
Kellonaika oli sen mukaan 3.37, mutta tämä kello oli pari minuuttia myöhässä. Ehkä
se oli nyt minun oma aikani. Ikioma aikavyöhykkeeni, jolla nyt elin. Vain minä.
Ja hän, jos kaikki menisi hyvin.
Työnsin kellon takaisin reppuuni ja otin sen sijaan kirjan
esiin. Se oli melko paksu, onneksi, ja kuten kirjoille tyypillistä, sen aivan viimeiset
sivut olivat tyhjiä, ja samoin ensimmäisillä sivuilla oli tekijänoikeuksien
yläpuolella paljon tilaa. Se oli siinä tärkeintä. Voisin kirjoittaa, vaikken
ottanutkaan kirjoitusvihkoani mukaan. Vanhempani eivät huolestuisi niin paljoa,
kun heräisivät aamulla, koska en ikinä lähtenyt kauas ilman vihkoani.
Laskin kirjan repun pohjalle, hypistelin kynääni kädessäni
ja mietin, miltä tuntuisi taas kirjoittaa, mutta sitten päätin, ettei ollut sen
aika.
Nousin ylös ja jatkoin kävelyä. Jatkoin sitä vielä pitkään.
Niin pitkään, että tunsin jalkojeni puutuvan ja kenkieni pohjan melkein
kuluvan, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Minä tahdoin tätä. Voisin ehkä
vielä palata takaisin, mennä sinne metsään nukkumaan, mutta olin jo päättänyt,
etten tekisi niin. Tekisin tämän.
Nostin katseeni ennen niin valkoisista kengänkärjistäni ja
vilkaisin ympärilleni. En nähnyt mitään, en tietenkään, valo tuntui kadonneen
täksi yöksi koko maailmasta.
Mutta kun seuraavan kerran nostin katseeni, näin valoa.
Teki mieli melkein huutaa, ”valoa edessäpäin”, mutta se
tuntui liian ylitseampuvalta – ja vaaralliselta, mistä ihmeestä minä tietäisin,
kuka edessäni olisi?
Joku siinä nimittäin oli. Joku, joka piti kädessään puhelinta,
jonka etuvalo oli päällä. Hän heilutti kättään yläpuolellaan, yritti osoittaa
olevansa siinä, mutta minä en tarvinnut enää mitään muuta sen jälkeen, kun valo
osui hetkeksi hahmon kasvoihin ja erotin tummat kasvonpiirteet.
Minä juoksin, juoksin ja juoksin. Juoksin hänen luoksensa, repäisin
kännykän hänen kädestään ja osoitin sillä hänen kasvojaan. Hänen kauniita,
juuri sopivan epätäydellisiä, tummia kasvojaan, joille hän oli virittänyt
maailman kauneimman ilmeen. Niin lohdullisen, surullisen ja samalla maailman
iloisimman ilmeen.
Pudotin kännykän maahan, minua ei kiinnostanut ollenkaan, menikö
se rikki, eikä kiinnostanut häntäkään.
”Luna”, sanoin. Ääneni kuulosti niin kummalliselta, en ollut käyttänyt sitä
viikkoihin omasta tahdostani kenenkään muun kuin hänen vuokseen, mutta silti hänen
kasvoilleen levisi hymy. Sekin oli maailman kaunein.
”Sinä”, hän sanoi. Hiljaa, hymyillen.
”Ootsä… kunnossa?” hän jatkoi, ääni särkyi sä-kohdan jälkeen, mutta hän jatkoi
silti. Pudistin päätäni, en todellakaan ollut kunnossa, mutta sitten nyökytin, minuun
ei ollut sattunut matkalla. Sitten taas pudistin, ja sitten naurahdin:
”Voitaisko jatkaa juttelua perillä? Vähän kylmä.”
Luna nyökkäsi ja nosti puhelimensa maasta.
”Ei mennyt rikki”, sanoin, ehkä vain täyttääkseni hiljaisuuden. Hän nyökkäsi
taas, sipaisi korvansa takaa karanneen mustan hiuskiehkuransa takaisin ja
kääntyi. Kävelin hänen rinnalleen ja katselin ympärilleni. Äkkiä tuntui, että
näin taas. Ei ollut enää pelkkää pimeyttä, oli muotoja siinä pimeydessä, sävyjä,
rakennuksia. Ja tässä osassa kaupunkia myös valoja, liikennevaloja, katulamppuja,
kauppojen minun makuuni liian räväköitä ja inhottavia mainoskylttejä.
”Mitä sulla on mukana, tuolla repussa siis?” Luna kysyi
varovasti, kun olimme kävelleet hetken. Jotenkin hän osasi kysyä juuri sitä,
minkä halusin kertoa hänelle.
”Mun herätyskello, lyijytäytekynä ja yks kirja.”
Lunan silmissä välähti kysymyksistä, joita hän olisi tahtonut kysyä, mutta
joita hän ei kehdannut kysyä. Halusin silti vastata.
”Mä tahdon kirjoittaa, ja kirjan sivujen tyhjiin kohtiin voi kirjoittaa, siks
kynä ja kirja. Ja mä en ole vielä lukenut sitä kirjaa, joten se on tekemistä.
Ja se kello… se vaan tuli mukaan.”
”Mä ymmärrän kaiken paitsi sen kellon. Hyppäskö se siis sun reppuun ihan ite?
Ei kai se vaan purrut sua, kun yritit estellä?” Luna virnisti, ja minua alkoi
melkein naurattaa.
Jonkin ajan kuluttua pysähdyimme kerrostalon eteen. Se oli vain sellainen tavallinen, harmaa ja luotaantyöntävän näköinen kerrostalo, joita tässä kaupungissa on kymmeniä. Mutta sillä hetkellä se näytti aivan ihanan tavalliselta, aivan ihanan harmaalta ja todella luokseenkutsuvalta kerrostalolta.
Omg IHANA! 😍😍
VastaaPoistaÄä, kiitos 💙
PoistaHmm... Loppu on todella hyvä, mutta alku ei oikein minuun iskenyt. Se tuntuu jossain kohdissa vähän töksähtelevältä, mutta loppua kohden kaikki selkeytyy. ;) Tiivistettynä siis pidän tästä. Ei ehkä lempparini, mutta pidän tästä ihan. :D Ja hei, julkaise ihmeessä jatkoa, odotan innolla mitä seuraavaksi tapahtuu! 😀
VastaaPoistaJa tosiaan, uusi taustakuva on kaunis! :D
Sä olet todella hyvä kirjoittamaan kommentteja, Vilja 💙 Kiitos, yritän saada väsättyä jatkoa mahdollisimman pian! ✨
PoistaTässä on aivan ihanaa kuvailua 💙 Mä luin tämän ekan kerran, enkä päässyt sisälle, mutta toisella lukukerralla tästä tuli aivan ihana! Tästä tuli superihana sen ansiosta, että Luna oli tyttö ja päähenkilö oli tyttö (ainakin mun ajatuksissa…). Ja sellaiset rakkaustarinat, missä päähenkilöt eivät ole heteroita ovat aivan uskomattoman ihania ✨💙
VastaaPoistaJa kun käytit sanoja ”ikioma aikavyöhykkeeni”, mun päässä liikkui, että miten kukaan voi keksiä mitään noin täydellistä <3 Ihana Anni 💙
Kiitos tosi paljon 💙✨ Mä olen nyt todella iloinen tästä kommentista, ei vain kehujen taki vaan myös siksi, että kerroit, miten sä näet tämän tarinan kahden tytön rakkaustarinana. Jätin ihan tarkoituksella (ja jätän ehkä seuraavissakin osissa, jos sellaisia julkaisen) mainitsematta, onko päähenkilö tyttö vai ei ja onko Lunan ja hänen välillään jotakin romanttista. Saatte siis itse päättää lukiessanne, miten ajattelette :) Kiitos vielä, Linnea ✨
PoistaAivan ihana tarina Anni💙! Kuvailu onnistui hyvin ja teksti oli MAHTAVAN IHANA!
VastaaPoistaJa sulla on ihana tausta (siksi koska mun lempiväri on sininen🦋)!
PoistaKiitos, ihanaa, että pidit! 💙 Yritin tehdä kuvailusta tässä tekstissä mahdollisimman hyvää, ja ihana kuulla, että onnistuin :)
PoistaIhanaaa!!!! Hyvää kuvailua ja… toi herätyskello on mielenkiintoinen😅
VastaaPoistaEhdottomasti jatkoa!💙
❤️❤️❤️
Kiiiitoooos! 🖤
PoistaHerranjumala, Anni! Tämä on aivan ihana, loistava, mahtava, miksen-ole-jo-googlannut-lisää-adjektiiveja. Lunan hahmo tuntui saman tien todella elävältä, aikavyöhykejuttu oli nerokas, kuten Lini sanoikin, ja vain... KAIKKI. Mun ei tarvinnut edes lukea tätä toistamiseen, se iski heti ekalla kerralla. Sori, jos odotit myös kritiikkiä, mutta sitä ei ole luvassa.
VastaaPoista*matkalla vaihtamaan lempipostausta linkkiksien esittelyyn*
KIITOS! 🖤 Oikeasti, mä en vain voi uskoa, että sä pidit tästä näin paljon. Ja eikö mitään kritiikkiä? Merkillistä... Mutta kiitos tositositosi paljon! 💙
PoistaSiis aivan sairaan ihana Anni ääh mitennnn 💚💚 Multa loppuu oikeasti sanat!! Tän tunnelma, mä voin jotenkin todella hyvin haistas tän tarinan tuoksun :D Kaikki on yksinkertaisesti kolahtanut täydellisesti kohdilleen aina ensimmäisestä lauseesta lähtien ("Minä pakkasin tavarat mukaani ja lähdin" - miten hyvä ensimmäinen lause, oikeasti?!) Sä olet niin taitava, että mä en voi muuta kuin nostaa hattua <3
VastaaPoistaKiitos ihana! 💙💙 Sun palaute merkitsee mulle aina todella paljon, kuten varmasti tiedät, joten mulle tuli tästä tosi hyvä mieli 💙 Kiitos, poronen 💜
PoistaErittäin upea tarina! Mulla on vähän outo olo join vahingossa yli 70 vuotta vanhaa mehua...
VastaaPoistaKiitos, ihana kuulla, että pidit! 💜 Ja auh, toivottavasti ei käynyt mitään pahempaa tuosta...
PoistaOli ollut 70 vuotta kellarin nurkassa maistui erikoiselta..
PoistaMiksi voi miksi mä kommentoin vasta nyt 😭 MUTTA AIVAN IHANA, OIKEASTI 💙💙 Kaikki oli vain ensimmäisestä lauseesta lähtien niin ihanaa ja todentuntuista, teksti oli jotenkin niin elävää ja vahvaa, että sen pystyi miltei tuntemaan (ööh, sä ymmärrät?). Tämä jos mikä on kerta kaikkiaan täydellistä 💙✨
VastaaPoistaKiitos Fic, kiitos ihan liian paljon 💙✨
Poista😲 miten upee... Jatko-osa!!!! Tää on ihana💙💙💙💙
VastaaPoista