Katoavat

Kuva: minä

 Moi 🍂 Mä en nyt oikein osaa sanoa tästä tekstistä mitään muuta kuin että ei ollenkaan mun tyyppinen ja ei ollenkaan hyvä. Kysymysmerkki on myös se, miksi edes päätin julkaista sen. Jotenkin mä vain halusin, että joku lukee tämän, haha. Mm... pidä kiva päivä <3 

Työnnän puhelimen pieneen reppuuni ja nostan repun jalkoihini. Jään katselemaan hymyillen ulos ikkunasta. Vaihtuvat maisemat näyttävät rentouttavilta. Hetken kuluttua vilkaisen sivulleni - bussi ei ole onneksi täynnä, inhoan ventovieraiden vieressä istumista - ja kohotan kulmiani. Mihin ihmiset ovat menneet, kun bussi ei ole edes pysähtynyt? 

Ehkä muistan vain väärin. Mutta ajatuksissani on silti selkeä kuva mustahiuksisesta tytöstä kuuntelemassa musiikkia ja hänen edessään istuvasta kahdesta, ehkä 17-vuotiaasta pojasta. Nyt heitä ei ole. Ja olen satavarma, että näin heidät bussin edellisen pysähdyksen jälkeen. Kohautan lopulta hartioitani. Ehkä he vain vaihtoivat paikkaa tai jotain, enkä vain huomaa heitä, vaikka olenkin käynyt katseellani läpi koko bussin. 

Suljen silmäni hetkeksi ja mietin. Sitten avaan ne taas ja silmäni laajenevat. Edessäni istunut vanha nainen on kadonnut. Ja samoin käytävän toisella puolella istuneet kaksi teinityttöä. Nyt kohottaudun hieman ylöspäin ja tuijotan bussin takaosaa. Takapenkeillä on vain yksi huppu päässä ikkunasta ulos tuijottava tyyppi, eikä hän ainakaan ole kukaan kadonneista. Palautan katseeni takaisin eteenpäin, mutta jo sekunnin päästä outo tunne valtaa minut ja vilkaisen takaisin takapenkeille. Siellä ei ole ketään. 

Mitä ihmettä tässä bussissa tapahtuu? Hengitykseni alkaa kiihtyä, mutta yritän rauhoitella itseäni. Lopulta en enää kestä, nousen ylös ja kävelen ihan bussin etupaikoille. Siellä tuntuu turvallisemmalta. 

Bussin toiseksi etummaisella rivillä istuva poika nousee huultaan purren ylös ja istuu hitaasti viereeni. Katson häntä kummastuneena.

“Huomasitko sä? Noi… katosi”, poika sanoo hiljaa ja kuulostaa huolestuneelta.
“Huomasin”, melkein kuiskaan.
“Pitäiskö sanoa tolle kuskille?” poika kysyy ja nyökkää kuljettajaa kohti. Hän on ehkä 35-vuotiaan näköinen, ruskeahiuksinen nainen. Katselen naista hetken ja pudistan sitten päätäni.
“Jotenkin musta tuntuu, että ei.” 

Poika vilkaisee taaksemme. “Kato, tossa istui tyyppejä”, hän sihahtaa ja käännyn itsekin katsomaan. Totta. Bussin takaosissa istui neljän ihmisen porukka ja nyt ketään heistä ei ole. Tajuan, että moni muukin on kadonnut. Bussissa on jäljellä enää yksi ihminen minun ja pojan lisäksi. Hän nousee äkkiä seisomaan ja katsoo meitä säikähtäneenä. Yhtäkkiä bussi heilahtaa ja joudun ottamaan tukea penkistä. Kun katson taas seisomaan noussutta ihmistä, huomaan, että hän on kadonnut. 

“Pois täältä. Heti”, poika kuiskaa ja kuulostaa olevan itkun partaalla. Bussikuski kääntyy meihin päin ja vaikuttaa olevan sanomassa jotain. Tartun siihen punaiseen riko lasi -asiaan, lyön sen ikkunasta läpi ja repäisen pojan mukaani. Bussi on hidastanut vauhtiaan melkein pysähtymiseen asti ja lennämme ojan pohjalle. 

Olen varma, että jokin luuni on murtunut. Poikakin näyttää kärsivältä. Käännymme silti molemmat tuijottamaan bussin perään. 

Se on kadonnut.