Runo & hassunhauska tarinanpätkä

 

kuva: minä

Moi! Mä yritän nyt aktivoitua, mä lupaan - mun kirjoittainen on nyt keskittynyt vaan runoihin, joita en tahdo julkaista, mutta tässä teille "hauska" tarinanpätkä ja jokin runo lokakuun ensimmäisen päivän kunniaksi. Toivottavasti juuri sulla on kiva lokakuu :)

//

Iso, keltainen huone on täynnä pieniä, valkoisilla pöytäliinoilla päällystettyjä pöytiä. Niiden ympärillä istuu paljon virallisen näköisiä naisia ja miehiä, jotka maistelevat siroista laseista enimmäkseen viiniä, mutta jotkut viininväristä marjamehua. 

Yhdessä huoneen reunassa olevista pöydistä istuu nainen ja mies, pariskunta, jotka ovat monia muita lyhyempiä ja arkisemmin pukeutuneita. He supattavat keskenään. 

“Katso nyt tuon naisen pukua, aivan kauhean värinen”, nainen toteaa ja nyökkää kohti ohi kävelevää isokokoista naista. 

“Kyllä, kyllä, liian räikeä se minustakin on”, mies myöntelee. Molemmat hörppäävät vähän mehua laseistaan. 

“Tämä on kyllä hyvän makuista”, mies sitten kommentoi ja juo vielä vähän. 

“Ehkä vähän liian makeaa, marjamehun kuuluisi olla hieman kitkerää”, nainen arvostelee. Kello tikittää ja muut vieraat keskustelevat toistensa kanssa hienostuneesti. Pariskunta pälyilee muita ja tarjoilijat kaatavat heille aina vain lisää mehua. 

“Minusta tuntuu, ettemme ihan kuulu tänne”, mies sanoo hiljaa. “Miksi ihmeessä sinun täytyi raahata meidät tänne? Olisit voinut tulla vaikka yksin.” 

“Ai miksi MINUN täytyi raahata meidät tänne? Sinähän se olit, yllättävän kiihkeästi halusit tulla”, nainen tuhahtaa. 

“Mitä sinä nyt puhut? Juhlien järjestäjähän on ystäväsi”, mies tiuskaisee. 

“Ei ole, vaan sinun ystäväsi, mehän puhuimme siitä!” 

“En ymmärrä sinua lainkaan!” 

Yksi viereisen pöydän viiniä maistelevista miehistä kääntyy katsomaan tarinamme päähenkilöitä ja he vilkaisevat toisiaan. 

“Meitä ei kutsuttu tänne ollenkaan?” nainen sanoo kysyvästi. 

“Meitä ei kutsuttu tänne ollenkaan”, mies vahvistaa. Molemmat keräävät tavaransa nopeasti, jättävät lasit pöydälle ja juoksevat ulos keltaisesta huoneesta. 

istun bussissa jalat koukussa

maisemat kulkee ohi hiljaa kuin mun iltarukouksen viimeinen 'siunaa' 

ihmisiä pyöräilee ohi nuoria ja vanhoja 

en saa koskaan tietää onko ne onnettomia vai onnellisia

en milloin ne itkee milloin ne nauraa

talot vilahtaa ohi väriläiskinä 

jokaisessa asuu tarinoita

tuhansia ja tuhansia 

musiikki mun korvissa peittää puheen takapenkeiltä 

ihmisiä jotka on ystäviä tai esittää ystäviä

toivon ensimmäistä 

aurinko on kadonnut johonkin taivaan taakse

mutta musta tuntuu että kaikki tää vois vielä selvitä