Ilotulitus - tai pelkotulitus - Uuden vuoden spesiaali 2021-2022

 

Moi! 

Täällä Anni, joka juuri eilen kirjoitti, ettei tee tänä vuonna uuden vuoden spesiaalia. 

Tässä se silti on. Uusi vuosi ääniyliherkän näkökulmasta. Itselläni on vähän kokemusta siitä, vaikken olekaan ääniyliherkkä. Pelkään sitä pamausta mutta vielä enemmän sitä, että syttyy vaikkapa tulipalo :D Tämän uuden vuoden vietin ikkunan takaa katsellen, mutta oli silti mukavaa! Miten teidän lukijoiden uusi vuosi meni? Kommentoikaa!

Mutta nyt voit alkaa lukemaan. Toivottavasti tykkäät! <3

Pamaus.

Kova pamaus.

Se kuulostaa pommin räjähdykseltä tai aseen luodilta.

Se kuulostaa ukkosen jyrähdykseltä.

Se kuulostaa rikki räsähtävälle sillalta.

Se kuulostaa kaikilta maailmankaikkeuden pahoilta asioilta. 

Ja pelottavilta asioilta.

Ja ahdistavilta.

 

Kylmän väristykset kulkevat lävitseni.

Nytkö se jo alkaa?

 

Vilkaisen rannekelloani. 18.02. Joku otti ilon irti ensimmäisistä hetkistä.

Lasken nopeasti päässäni, kuinka kauan raketteja saa ampua. Kello kahteen on seitsemän tuntia ja 58 minuuttia.

Kuinka kestän sen koko ajan?

Lupasin itselleni viime vuonna. Lupasin, että jään ulos vuoden vaihtumiseen asti ja katselen rakettien väriloistoa muiden kanssa. En juokse sisälle kaapin perälle piiloon, en tuki korviani ja nojaa polviini liian kauhistuneena nauttimaan raketeista. En saa paniikkikohtausta. En ala täristä. En itke.

Kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki hyvin… hoen sitä itselleni. Ehkä alan uskomaan, että kaikki on oikeasti hyvin…

Räjähdys.

Huuliltani pääsee pieni kirkaisu. Käännähdän ja ehdin nähdä jossain kaukaisuudessa pamahtavan punaisen loisteen.

Hengitän syvään tasan kolme kertaa. Sisään, ulos, sisään, ulos…

Se on vain ilotulitus, se on vain ilotulitus, minun pitäisi iloita siitä!

-Amalia, tuletko? Lähdemme ampumaan ensimmäiset raketit.

Ääni on äitini. Pienenpienen hetken ajan olen vastaamassa myöntävästi, mutta suuni avaamisen keskeyttää pamahdus.

Alan täristä. Se kuuluu aivan naapurista.

Päätäni jomottaa. Ääni tallentuu tärykalvoilleni. Kuulen sen jatkuvasti, aivan kuin se räjähtäisi koko ajan uudestaan ja uudestaan. Ehkä jossain räjähteleekin. Mitä väliä?

Kuulen sen silti. Ja se sattuu. Ei tiettyyn paikkaan, mutta koko kehooni sattuu.

-Mikä sinulla on? Näytät huonovointiselta!

Äitini puhe keskeyttää kivun.

Miten ikinä voisin mennä ulos?

Raketteja ammutaan aivan pihassamme. En pääse ääntä karkuun minnekään, se seuraa minua kaikkialle. Sisällä olen kuitenkin paremmassa turvassa kuin pihalla.

-En tule vielä, sanon käheällä äänellä. Äitini nyökkää ja astuu ovesta ulos.

Menen ulos ennen keskiyötä. Seison keskiyön pihalla perheeni kanssa. Lasken ääneen kymmenestä nollaan ja huudan hyvää uutta vuotta.

En voi. En uskalla. En pysty.

Mutta minun on pakko. Lupasin itselleni.

 

Kello lähestyy kahtatoista nopeaa vauhtia.

Kymmenen minuuttia.

Menen aivan pian ulos. Aivan pian.

Kuulen ulkoa vaimeaa pauketta. Ne ovat kovia, mutta kovimmat tulitukset tulevat vasta aivan vuoden vaihtuessa.

Ja sinä hetkenä minä olen ulkona.

Alan taas täristä. Kaikki hyvin, kaikki hyvin, toistelen mielessäni.

Istun kaapissani vaaleanpunaisen, pehmeän tyynyni kanssa. Kaappi vaimentaa kaikki äänet ja kovan pamahduksen iskiessä voin painaa pääni tyynyyn. Halaan tyynyä tiukasti. Olen turvassa. Ne ovat vain ääniä. Vain ilotulituksia.

Iloisia tulituksia, Amalia! Ole iloinen!

Viisi minuuttia.

Jyrähdys.

Pääni sisällä jyskyttää. En kestä. Joka puolelta korviini tunkevat pamahdukset saavat minut hulluuden partaalle. En kestä.

Neljä minuuttia.

Minun on pakko mennä. Pakko.

Nousen nopeasti ylös, avaan kaapin oven ja jätän tyynyn lattialle lepäämään. Juoksen eteiseen, puen kengät ja takin ja raotan ulko-ovea.

Koko sukuni on siellä. Kaikki läheiseni, ihmiset, jotka välittävät minusta. He kaikki katselevat ilotulitusten täyttämää taivasta ja näyttävät odottavilta, onnellisilta. Minä en. Minä pelkään.

-Tule, Amalia! äitini huutaa pihalta.

Avaan oven hokien jatkuvasti itselleni kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki hyvin.

Ovi avautuu.

Kuulen pamahduksia. Joka puolelta. En näe mitään, kaikki on yhtä sumua. En kuule mitään muuta, en edes hengitystäni. Vain ne hirvittävät räjähdykset.

Pyyhkäisen silmistäni sumun pois, asetan äidin ojentamat suojalasit silmilleni ja astelen perheeni luokse.

Yksi askel.

Pamahdus. Se on erityisen kova ja kuulostaa räjähtävältä pommilta. En kestä, en kestä, en kestä!

Toinen askel. Päätäni alkaa särkeä aivan kamalan paljon.

Kolmas askel, neljäs, viides, kuudes.

Olen perillä.

 

Setäni on asettelemassa raketteja. Kuvittelen mielessäni ne kovat, korvia huumaavat räjähdykset, jotka pian iskeytyvät tajuntaani.

-Minuutti, äitini kuiskaa lähellä korvaani.

Sekin on liian kova ääni.

En kestä.

Minun on pakko kestää. Enää hetki ja se on ohi.

 

-Kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäkolme…

Vilkuilen ympärilleni. Kaikki ihmiset laskevat ääneen. Puheensorinaa. Naapurien rakettien pauketta. Koiran ulvontaa. Maailma on aina täynnä ääniä. Mutta nyt niitä on liikaa.

Heitän suojalasit silmiltäni, tönäisen serkkuni pois tieltä ja juoksen.

Juoksen ovelle, tartun kahvasta kiinni ja avaan sen.

Nappaan maasta isoisäni kuulosuojaimet.

Asetan ne korvilleni.

Ryntään ikkunan ääreen.

 

Kuulosuojaimet sulkevat minut suloiseen hiljaisuuteensa. En kuule mitään. Mutta näen.

Satoja räjähdyksiä, kaikki eri värejä ja eri muotoisia. Maailma on yhtä värien loistoa, iloa ja riemua.

Mutta minä seison yksin ikkunan ääressä ja katselen.

-…yksi, nolla!

Ääni kaikuu vaimeasti korviini.

Nyt on uusi vuosi.

Selvisin siitä. Hyvä minä.

-Tervetuloa, 2022.

Kuiskaan sen niin hiljaa, ettei kukaan kuule. Paitsi minä.