Ilotulitus - tai pelkotulitus - Uuden vuoden spesiaali 2021-2022
Moi!
Täällä Anni, joka juuri eilen kirjoitti, ettei tee tänä vuonna uuden vuoden spesiaalia.
Tässä se silti on. Uusi vuosi ääniyliherkän näkökulmasta. Itselläni on vähän kokemusta siitä, vaikken olekaan ääniyliherkkä. Pelkään sitä pamausta mutta vielä enemmän sitä, että syttyy vaikkapa tulipalo :D Tämän uuden vuoden vietin ikkunan takaa katsellen, mutta oli silti mukavaa! Miten teidän lukijoiden uusi vuosi meni? Kommentoikaa!
Mutta nyt voit alkaa lukemaan. Toivottavasti tykkäät! <3
Pamaus.
Kova pamaus.
Se kuulostaa pommin räjähdykseltä tai aseen luodilta.
Se kuulostaa ukkosen jyrähdykseltä.
Se kuulostaa rikki räsähtävälle sillalta.
Se kuulostaa kaikilta maailmankaikkeuden pahoilta asioilta.
Ja pelottavilta asioilta.
Ja ahdistavilta.
Kylmän väristykset kulkevat lävitseni.
Nytkö se jo alkaa?
Vilkaisen rannekelloani. 18.02. Joku otti ilon irti
ensimmäisistä hetkistä.
Lasken nopeasti päässäni, kuinka kauan raketteja saa ampua.
Kello kahteen on seitsemän tuntia ja 58 minuuttia.
Kuinka kestän sen koko ajan?
Lupasin itselleni viime vuonna. Lupasin, että jään ulos
vuoden vaihtumiseen asti ja katselen rakettien väriloistoa muiden kanssa. En
juokse sisälle kaapin perälle piiloon, en tuki korviani ja nojaa polviini liian
kauhistuneena nauttimaan raketeista. En saa paniikkikohtausta. En ala täristä. En
itke.
Kaikki hyvin, kaikki hyvin, kaikki hyvin… hoen sitä
itselleni. Ehkä alan uskomaan, että kaikki on oikeasti hyvin…
Räjähdys.
Huuliltani pääsee pieni kirkaisu. Käännähdän ja ehdin nähdä jossain
kaukaisuudessa pamahtavan punaisen loisteen.
Hengitän syvään tasan kolme kertaa. Sisään, ulos, sisään,
ulos…
Se on vain ilotulitus, se on vain ilotulitus, minun
pitäisi iloita siitä!
-Amalia, tuletko? Lähdemme ampumaan ensimmäiset raketit.
Ääni on äitini. Pienenpienen hetken ajan olen vastaamassa
myöntävästi, mutta suuni avaamisen keskeyttää pamahdus.
Alan täristä. Se kuuluu aivan naapurista.
Päätäni jomottaa. Ääni tallentuu tärykalvoilleni. Kuulen sen
jatkuvasti, aivan kuin se räjähtäisi koko ajan uudestaan ja uudestaan. Ehkä
jossain räjähteleekin. Mitä väliä?
Kuulen sen silti. Ja se sattuu. Ei tiettyyn paikkaan, mutta
koko kehooni sattuu.
-Mikä sinulla on? Näytät huonovointiselta!
Äitini puhe keskeyttää kivun.
Miten ikinä voisin mennä ulos?
Raketteja ammutaan aivan pihassamme. En pääse ääntä karkuun
minnekään, se seuraa minua kaikkialle. Sisällä olen kuitenkin paremmassa
turvassa kuin pihalla.
-En tule vielä, sanon käheällä äänellä. Äitini nyökkää ja
astuu ovesta ulos.
Menen ulos ennen keskiyötä. Seison keskiyön pihalla perheeni
kanssa. Lasken ääneen kymmenestä nollaan ja huudan hyvää uutta vuotta.
En voi. En uskalla. En pysty.
Mutta minun on pakko. Lupasin itselleni.
Kello lähestyy kahtatoista nopeaa vauhtia.
Kymmenen minuuttia.
Menen aivan pian ulos. Aivan pian.
Kuulen ulkoa vaimeaa pauketta. Ne ovat kovia, mutta kovimmat
tulitukset tulevat vasta aivan vuoden vaihtuessa.
Ja sinä hetkenä minä olen ulkona.
Alan taas täristä. Kaikki hyvin, kaikki hyvin, toistelen
mielessäni.
Istun kaapissani vaaleanpunaisen, pehmeän tyynyni kanssa.
Kaappi vaimentaa kaikki äänet ja kovan pamahduksen iskiessä voin painaa pääni
tyynyyn. Halaan tyynyä tiukasti. Olen turvassa. Ne ovat vain ääniä. Vain
ilotulituksia.
Iloisia tulituksia, Amalia! Ole iloinen!
Viisi minuuttia.
Jyrähdys.
Pääni sisällä jyskyttää. En kestä. Joka puolelta korviini
tunkevat pamahdukset saavat minut hulluuden partaalle. En kestä.
Neljä minuuttia.
Minun on pakko mennä. Pakko.
Nousen nopeasti ylös, avaan kaapin oven ja jätän tyynyn
lattialle lepäämään. Juoksen eteiseen, puen kengät ja takin ja raotan
ulko-ovea.
Koko sukuni on siellä. Kaikki läheiseni, ihmiset, jotka
välittävät minusta. He kaikki katselevat ilotulitusten täyttämää taivasta ja
näyttävät odottavilta, onnellisilta. Minä en. Minä pelkään.
-Tule, Amalia! äitini huutaa pihalta.
Avaan oven hokien jatkuvasti itselleni kaikki hyvin,
kaikki hyvin, kaikki hyvin.
Ovi avautuu.
Kuulen pamahduksia. Joka puolelta. En näe mitään, kaikki on
yhtä sumua. En kuule mitään muuta, en edes hengitystäni. Vain ne hirvittävät
räjähdykset.
Pyyhkäisen silmistäni sumun pois, asetan äidin ojentamat
suojalasit silmilleni ja astelen perheeni luokse.
Yksi askel.
Pamahdus. Se on erityisen kova ja kuulostaa räjähtävältä pommilta. En kestä, en kestä, en kestä!
Toinen askel. Päätäni alkaa särkeä aivan kamalan paljon.
Kolmas askel, neljäs, viides, kuudes.
Olen perillä.
Setäni on asettelemassa raketteja. Kuvittelen mielessäni ne
kovat, korvia huumaavat räjähdykset, jotka pian iskeytyvät tajuntaani.
-Minuutti, äitini kuiskaa lähellä korvaani.
Sekin on liian kova ääni.
En kestä.
Minun on pakko kestää. Enää hetki ja se on ohi.
-Kaksikymmentäviisi, kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäkolme…
Vilkuilen ympärilleni. Kaikki ihmiset laskevat ääneen.
Puheensorinaa. Naapurien rakettien pauketta. Koiran ulvontaa. Maailma on aina
täynnä ääniä. Mutta nyt niitä on liikaa.
Heitän suojalasit silmiltäni, tönäisen serkkuni pois tieltä
ja juoksen.
Juoksen ovelle, tartun kahvasta kiinni ja avaan sen.
Nappaan maasta isoisäni kuulosuojaimet.
Asetan ne korvilleni.
Ryntään ikkunan ääreen.
Kuulosuojaimet sulkevat minut suloiseen hiljaisuuteensa. En
kuule mitään. Mutta näen.
Satoja räjähdyksiä, kaikki eri värejä ja eri muotoisia.
Maailma on yhtä värien loistoa, iloa ja riemua.
Mutta minä seison yksin ikkunan ääressä ja katselen.
-…yksi, nolla!
Ääni kaikuu vaimeasti korviini.
Nyt on uusi vuosi.
Selvisin siitä. Hyvä minä.
-Tervetuloa, 2022.
Kuiskaan sen niin hiljaa, ettei kukaan kuule. Paitsi minä.
Aivan ihana, ja jotenkin tuo loppu oli niin ihanan lohdullinen ❤️ En ole koskaan ajatellut, miten paljon eri syitä ihmisillä voi olla kärsiä asioista, joista toiset nauttivat, esimerkiksi juuri uusi vuosi ja ääniyliherkkyys. Mulle tuli tekstistä olo, että Amalia on sellainen ujo ja vaatimaton tyyppi, eikä ole uskaltanut kertoa ongelmastaan perhelleen. Lopussa hän selvästi löysi tavan nauttia uudesta vuodesta omalla tavallaan, ja toivon, että hän rohkaistuu, kertoo perhelleen ja voi jo ensi uutena vuotena katsella raketteja omalla tavallaan, kuulosuojaimet päässä ❤️
VastaaPoistaKiitos, Ester <3 Loppu oli mielessäni juuri tuollaisena jo kauan ennen, kuin aloitin kirjoittamisen. Tarinan vain kuului päätyä siihen :) Ihanaa, että kerroit, minkälainen olo sulle tuli tekstistä. Ajattelin kirjoittaessani juuri tuota, ja ensi vuonna Amalia varmaankin voi katsella ikkunan ääressä, omalla tavallaan <3
PoistaLöysin tän sun blogin testimadon kautta ja sulla on ihania blogi kirjoituksia <3
VastaaPoistaKiva, että löysit blogiini! Kiitos paljon, ihanaa että pidät <3
Poista