Hyvää syntymäpäivää, Annin tarinablogi!

 

Moi! En oikeasti voi uskoa sitä asiaa, jonka vuoksi tämän postauksen kirjoitan. Tämä, rakas ja aivan äärettömän tärkeä blogini Annin tarinablogi, täyttää tänään vuoden. Siis – uskomatonta! Olen tasan vuoden pyörittänyt blogia, olen tasan vuoden ajan kirjoitellut postauksia, odottanut kommentteja, suunnitellut uusia juttuja blogiin. Ja tämä kaikki on tehnyt elämästäni paljon parempaa: jos en olisi koskaan aloittanut bloggaamista, en olisi löytänyt ihanaa ystävääni Esteriä, en vastailisi mahtavien Gmail- kavereideni sähköposteihin, en lukisi muita, aivan upeita tarinablogeja, en olisi löytänyt monia niistä kirjoista, joita luen, en kirjoittaisi yhtä paljon. Mutta ei nyt keskitytä siihen, miten asiat olisivat, jos en olisi perustanut blogia vaan siihen, kuinka ihanasti asiat nyt ovat, kun olen perustanut tämän blogini.

Joka ikinen päivä ajattelen Annin tarinablogia, joka ikinen päivä olen aivan äärettömän kiitollinen kaikille lukijoilleni. Ajatus siitä, että jotain kirjoittamaani luetaan niin monia kertoja päivässä on uskomaton. Ja kaikesta siitä voin kiittää vain teitä, ihania lukijoitani!

Tähän spesiaaliin sain idean Oonalta, joka tätä minulle ehdotti. Eli – tänään uudelleen kirjoitamme blogini ensimmäisen postauksen, Pilvien valtakunta- nimisen tarinan! Tässä linkki alkuperäiseen, käykää lukemassa se ensin, niin huomaatte eron… Olin aivan surkea kirjoittamaan silloin :D Toivottavasti pidät <3

 

Olin melkein nukahtaa istuma-asentoon, niin tylsä historian tuntimme oli. Aurinko paistoi ulkona kirkkaasti. Säteet valaisivat luokan ikkunan ja saivat jok’ikisen likahiukkasen näkyviin ikkunan lasista. Tuijottelin ikkunaa tylsistyneenä ja haukottelin.

-Voisitteko selittää, minkälainen vaikutus Mikael Agricolalla oli suomen kieleen… opettajan tasainen ääni kysyi. Silloin taisin antaa väsymykselle periksi nukahtaen pulpetilleni.

-Meillä on sinulle tehtävä, Lidia, ääni jossain pääni perimmäisissä sopukoissa lausui. Ääni oli kaunein, jonka olin koskaan kuullut – ja jollain erikoisella tavalla myös tuttu. En vain tiennyt miten.
-Kuka olet? kysyin varuillani ja vilkaisin ympärilleni. Olin täysin puhtaan valkoisessa huoneessa, joka vaikutti jatkuvan silmän kantamattomiin asti. Näin vain valkeutta, tyhjyyttä.

Äkkiä eteeni ilmestyi tyttö. Hänellä oli valkoinen, pitkä mekko ja hän oli aivan äärettömän kaunis. Hänen ihonsa oli vaalea ja hänen siniset silmänsä tuikkivat upeasti. Tytöllä oli kaulassaan smaragdikoru, joka välkehti valkoisessa valossa.

Tyttö tarttui koruunsa ja pujotti sen pois kaulastaan. Sitten hän ojensi sen minulle ja sanoi korvaani pehmeästi:
-Laita se kaulaasi. Tottelin valkoisiin pukeutunutta tyttöä ja asetin korun kaulaani. Se tuntui lämpimänä rintaani vasten.

Aloin nousemaan ylös päin. En ehtinyt huutaa apua, kun tyttö jo hävisi edestäni. En voinut tehdä mitään. Minä vain kohosin, kohosin, kohosin… Puristin kaulassani olevaa smaragdikorua peloissani ja pian minulle tuli kummallisen raukea olo. Alkoi nukuttaa.

Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen tunsin vihdoin kiinteää maata jalkojeni alla. Avasin silmäni ja huomasin auringon paistavan sinisellä taivaalla täydeltä terältä. Vihreällä nurmella, hieman kauempana, seisoi lyhyitä ihmisiä. Kun katselin tarkemmin, huomasin ihmisien omaavan pienet, melkein läpinäkyvät siivet. Keijuja!

-Onkohan tuo se? kuulin keijujen supisevan keskenään. Ne näyttivät hieman pelokkailta, mutta myös innostuneilta. Aivan kuin ne eivät olisi tienneet mitä ajatellla.

-Alamaiset, kuunnelkaa! kuului yht’äkkiä kova ja matala ääni jostakin. Keijukylän aurinko meni saman tien pilveen ja taivas täyttyi harmaista, masentavista pilvistä.
-Tervetuloa, upea ja suurenmoinen kuninkaamme jota kaikki arvostavat, keijut vastasivat vaisusti kuin yhdestä suusta. Ne vaikuttivat aivan sille, kuin olisivat halunneet olla jossain täysin toisaalla.

-Lidia, kuulin samaisen äänen lausuvan vihaisesti. Silloin näin keijujen eteen astuvan suuren hahmon, jonka vartaloa peitti suuri, musta kaapu. Hahmo oli verhonnut kasvonsakin mustalla kankaalla, joten en erottanut häntä kunnolla.
-Mistä tiedät nimeni? kysyin epävarmana.

-Minun kuuluu tietää kaikki, sillä olen Pilvien valtakunnan ainut ja oikea kuningas! Olen kuullut taruja, mutten uskonut, että oikeasti saavut valtakuntaamme, hahmo sanoi jylhällä äänellään ja viittoi sitten keijuille.
-Vangitkaa hänet, kuningas sihisi ilkeästi. Keijut näyttivät surumielisiltä, mutta tottelivat silti kuningastaan. Ne lensivät luokseni, kuiskasivat korvaani:
-Anteeksi, emme voi tälle mitään, ja lennättivät minut käsistä pidellen kuninkaan luokse. Mustaan viittaan verhoutunut kuningas lähti kävelemään kohti jonkin matkan päässä olevaa myöskin mustaa linnaansa keijujen kannatellessa minua vieressä.

-En oikeasti tiedä, mistä puhut! huusin epätoivoisena.
-Tiedätpäs, kiero käärme, kuningas vastasi huutaen yhtä kovaa kuin minä. Olin näkevinäni kuninkaan takana seinällä olevan taulun käärmeen näyttävän kieltä kuninkaan suuntaan, ja olisin tirskahtanut, jollen olisi ollut pimeässä linnassa tuntemattoman miehen kanssa.

-Olet tullut kaappaamaan valtani! kuningas karjui kovempaa kuin kukaan oli koskaan karjunut. En tiennyt, mistä hän puhui, mutta itse asiassa se kuulosti hyvältä. En tahtonut näiden suloisten, kiltiltä vaikuttavien keijukaisten kärsivän kuninkaansa tyrannista. Toimin hetken mielijohteesta ja potkaisin kuningasta niin kovaa kuin ikinä kykenin. Kuningas kaatui kiviselle lattialle.
-Tipahda jonnekin maan rakoon, hullu! huudahdin vielä perään. Pyyntöni toimi: lattiaan ilmestyi silmän räpäyksessä aukko, johon kuningas putosi.
-Eiii… kuulin hänen huutonsa kaikuvan linnan kivisissä seinissä. Minua alkoi pelottamaan.

Äkkiä muistin smaragdikorun. Puristin sitä kovaa ja tunsin itseni yhtä raukeaksi kuin tullessani tänne keijujen maailmaan. Uni otti minut valtaansa…

Olin taas valkoisessa, hohtavassa huoneessa.
-Kiitos, Lidia. Olet hoitanut tehtäväsi. Pilvien valtakunnalla on taas kaikki hyvin, tytön ääni sanoi lempeästi jostain kaukaa.
-Kun pidät korua kädessäsi, pääset takaisin tänne. Olet Pilvien valtakunnan uusi kuningatar…

…kuningatar, kuningatar, kuningatar… Ääni jäi kaikumaan päähäni tytön jo lopetettua puhuminen. Puristin smaragdikorua lujasti ja heräsin pulpetiltani.

-Kuuletko? Ketä kutsutaan suomen kirjakielen isäksi? opettajan ankara ääni kysyi suoraan pulpettini vierestä. Avasin silmäni varovaisesti ja vilkuilin ympärilleni. Kuulin opettajan huokaisevan ja poistuvani pulpettini äärestä.

Avasin pulpettini kannen ja aloin melkein kiljumaan nähdessäni sen, mikä pulpetissani oli. Smaragdikoru! Ja sen vieressä lappu, johon oli kirjoitettu koukeroisin kirjaimin: Olet aina tervetullut Pilvien valtakuntaan, uusi kuningattaremme!

Mitä ihmettä?

Loppu

 

Haluan vielä kiittää erityisesti juuri sinua, ennen kuin lopetan tämän postauksen. En tiedä, kuinka kauan olet lukenut blogiani – oletko vanhoja lukijoita vai vasta hypännyt kelkkaan mukaan. Ehkäpä tämä on ensimmäinen postaus, jonka luet – ehkäpä olet lukenut kaikki postaukseni. Kaikissa tapauksissa kiitän sinua. Tavalla tai toisella olet eksynyt lukemaan tätä postausta, ja se on minulle sanoin kuvaamattoman tärkeää <3 Kommentoi vaikkapa, mikä oli ensimmäinen teksti, jonka luit Annin tarinablogista :) <3