Annin tarinablogi

  Moi!  Voi anteeksi tälläinen kuuden päivän tauko! Jouduin karanteeniin, ja tuota... siinä kävi niin, että motivaatio lähti jonnekin etelään, ja jätti minut tänne Suomeen värjöttelemään. Myös motivaatio kirjoittamiseen. Yleensä se ei lähde minnekään, yleensä motivaatio kirjoittamiseen pysyy täällä, vaikka motivaatio kaikkeen muuhun muutti Australiaan hetkellisesti.  Nyt päätin kuitenkin julkaista teille lyhyen tekstinpätkän pimeydestä. En keksi siitä mitään tarinaa, mutta kaikista teksteistä ei tarvitse mitään tullakaan tarinaa! Pidän tästä silti, joten... ajattelin jakaa tämän nyt teille lukijoillekin <3  Oli yö. Oli pimeää. No, siinä nyt ei ollut vielä mitään ihmeellistä. Öisinhän oli yleensä pimeää. Mutta tämä pimeys oli erilaista, aivan toisenlaista; tässä pimeydessä oli jotain karmivaa.  Tämä pimeys ei pysynyt paikallaan, kuin normaali pimeys. Tämä pimeys kiemurteli tuolien ja pöytien väleistä, tämä pimeys liikkui kuin elohopea. Se luikerteli mattojen alta, jähmettyi paikallee

Moi! Kyllä, se iski tännekin, Annin tarinablogiin. Eipä olisi koskaan uskonut, mutta näin vain kävi. Se saattaa liittyä Runotyttö-kirjasarjaan, tai Olipa kerran - Esterin tarinoiden runoihin. Se kuitenkin tuli, se tuli kuin hyökyaalto; pakko, aivan pakko kirjoittaa runoja! Tervetuloa lukemaan runoja, joita olen luonnostellut muistivihkooni!  Ensimmäinen runo; Sinä riität  Luota,  luota itseesi.  Pärjäät kyllä, se onnistuu.  Osaat varmasti.  Sinä riität,  olet sopiva.  Usko itseesi!  Toinen runo; Vesi, pisara ja indigo  Vesi solisee,  kimaltaa,  pulppuaa.  Se on kristallinkirkasta.  Se elää,  aivan omaa elämäänsä.  Pisarat lentävät,  indigonvärit liikkuvat.  Katson vettä,  sen elämää.  Se kimaltaa,  se elää.  Kolmas runo; Ilo  Ilo,  se kuplii sisälläin.  Ilo,  se tuntuu hyvältä.  Hymy ulottuu korviin.  En pysy paikallani,  olen iloinen.  Ihanaa!  Sitten; ei enää runoja, mutta koulussa ryhmämme tekemiä kielikuvia! Otin tähän vain parhaat, tykkään itse näistä. Kuu on Aurinko, yöllä vain. 

 Moi! Ilmastonmuutos etenee, ja luonto tuhoutuu. Auttakaa sitä! Ilmastonmuutoksesta seuraava runo kertoo. Toivottavasti pidät! Niin, ja hei, ennen itse runoa: haluatteko kuulla lisää runoja täältä Annin tarinablogista, vai pitäisikö niiden julkaisu lopettaa? Vesi solisee,  lumisade yltyy.  Ruoho kasvaa,  ja tuuli ulvoo.  Luonto laulaa,  sen ääni on kaunis.  Pysyisipä se,  jäisipä luonto.  Luotamme luontoon,  käytämme sitä.  Se täytyy pelastaa.  Ilmastonmuutos etenee,  luonto tuhoutuu.  Auttakaa sitä. 

  Moi! Tämä postaus on nyt vähän ristiriidassa erään mielipiteeni kanssa. Haluaisin siis, että täällä blogissa olisi reilusti enemmän tarinoita kuin muuta sisältöä. Viime postaus kuitenkin oli tarina, joten ajatteli antaa nyt vähän vapautta itselleni tämän postauksen kanssa. Eli… vapaamuotoista kirjoittelua sarjasta Suklaamuruset. I love it! Suklaamuruset on vain yksinkertaisesti aivan mahtava sarja. Se kertoo uusperheestä, jossa vanhemmat ovat Cherryn isä Paddy ja Honeyn, Skyen, Summerin ja Cocon äiti Charlotte. Charlotte ja Paddy ovat eläneet jonkin aikaan etäsuhteessa, mutta Kirsikkasydämen alussa Cherry ja Paddy muuttavat Tanberryjen perheen kotiin, täysihoitola Tanglewood Houseen. Cherry ei meinaa sopeutua, ja asiaa ei edesauta laisinkaan Honeyn vihamielinen suhtautuminen häneen ja Paddyyn. Muut kirjat kertovatkin sitten jokaisen sisaruksen omasta näkökulmasta heidän elämästään.   Paras kirja tästä sarjasta on… mm… öö… no, Kirsikkasydämestä en ainakaan mitenkään hirveämmin pid

Moi! Tämähän on jo... hmm...  viides osa Isosiskon elämää. Viime osa julkaistiin joskus viisi miljoonaa vuotta sitten (katsoin Bloggerin arkistosta, se julkaistiin elokuussa. Siitä ON kauan). Joten tämä osa on pidempi kuin Isosiskon elämää- tarinat yleensä, ja tällä kertaa se kertoo ajomatkasta mummolaan. Ajomatkasta tulee pitkä, koska kyydissä on ärsyttävä pikkusisko, ja matka kestää kaksi tuntia... Tarina tämän tarinan takaa; koulussa kirjoitettiin tarinoita vihkoon, ja aloin kirjoittaa perheen matkasta, jossa riittää sisarusten tappelua. Kun tarinat palautettiin, ymmärsin, että tästähän tulisi mitä parhain Isosiskon elämää- postaus! Toivottavasti pidät, hyviä lukuhetkiä juuri sinulle!  Siiri huokaisi. Matkasta tulisi varmasti kamala. He olivat menossa mummolaan; ajomatkaa sinne riitti kaksi tuntia. Ja se, se oli pitkä matka. Etenkin, kun Noora istuisi suoraan hänen takanaan: mahtavat mahdollisuudet potkia koko matka pelkääjänpaikan selkää. Siiri nappasi reppunsa, avasi auton oven

  Moi! Aivan ihanaa, että tulit tähän postaukseen!  Sanoin viime postauksessa Mitä ihmettä?- tarinan jälkeen, että kerään Q&A-kysymyksiä tälläiseen postaukseen, joten... tässä sitä ollaan, heh! Kysymyksiä tuli molemmilta linkinvaihtolaisiltani, Tarinaplaneetan Tacolta ja Olipa kerran - Esterin tarinoiden Esteriltä. Olin ihan fiiliksissäni, kun kysymyksiä tuli! Ajattelin, että tästä tulee aivan järjettömän lyhyt postaus, mutta onneksi sain vastattua kaikkeen, mahdollisimman laajasti!  Ensin Esterin (joka pitää mahtavaa blogia, käykää tsekkaamassa Olipa kerran - Esterin tarinoita!) kysymykset! Hyviä kysymyksiä, oli tosi kiva miettiä vastauksia, ja välillä vähän vaikeitakin kysymyksiä. Mutta ei se mitään, kiperät kysymykset ovat aivan parhaita; Q: Miksi Annin tarinablogin nimi on Annin tarinablogi? Tai siis, se on hyvä ja simppeli nimi, mietin vaan, harkitsitko koskaan mitään muuta? ;) A: Annin tarinablogin nimi on Annin tarinablogi, koska... no, niin. Aluksi oli idea, että tämä olisi

 Moi! Mitä ihmettä? on siis tämän todella lyhyen tarinan nimi. Se kertoo Sinistä, joka herää aamulla sängystään ja huomaa, ettei mikään ole ennallaan... Osallistuin tällä tarinalla Tarinaplaneetta- blogin Tarinakilpailuun, jossa aihe oli muutos. Tosi kiva kilpailu, osallistukaa, jos kuulostaa hyvälle! 30.11.21 mennessä täytyy olla tarina lähetettynä, ja se lähetetään Tarinaplaneetan sähköpostiosoitteeseen tarinaplaneetta@peruna.fi. Toivottavasti tykkäät tarinasta!  Sini avasi silmänsä, kuten joka aamu. Hän tuijotti huoneensa tylsän valkoista kattoa, kuten joka aamu. Mutta... tässä oli nyt jotain todella omituista.  Hänen huoneensa tylsän valkoinen katto ei ollut tylsän valkoinen, ei suinkaan, vaan oikein räikeän punainen. Mitä?  Sini hieroi silmiään. Hänellä oli varmasti vieläkin unihiekkaa silmissään, aivan varmasti, ei hänen kattonsa muuten olisi punainen. Mutta vaikka Sini kuinka räpsytteli silmiään kiinni ja auki, katto pysyi punaisena, aina vain.  Lopulta Sini päätyi tulokseen, et

  Tämä on runo, kuten pian ehkä huomaat. Tämä on ensimmäinen runo, jonka olen kirjoittanut pitkään aikaan, joten se voi olla huono. Lue silti!  Joskus kolmannella luokalla piti kirjoittaa runo. Minäpä kirjoitin, mutta se oli opettajan mukaan enemmänkin tarina. Huokaisin, ja opettaja lohdutti, että kaikilla on vahvuutensa. Joten, jos uskomme tätä opettajaa, tarinat ovat vahvuuteni, runot eivät. Mutta... tulipa tehtyä!  Kauniit kukkaset,  perhosen siivet,  Aurinko valaisee.  Karhunpentu tallustaa,  kettu juoksee ja remuaa.  Kani juoksee sitä pakoon,  heinäsirkka sirittää.  Ruoho vihertää, kukkasia täynnä.  Kukassa on kimalainen,  mehiläisen ansiosta,  päivä on hunajainen.  Luonnon ihmeitä vastustaa en voi,  enkä kauneutta.  Kimalainen pörrää pois,  karhunpentu käy maaten. Kettujen leikit loppuvat,  jänis rauhoittuu.  Luonto nukkuu.  Ja kaunistuu.